Näistä aiheista en kirjoita.

Luin eilen Iltalehteä netistä. Eräässä jutussa kerrottiin naispuolisesta bloggaajasta ja hänen, ihan omalla nimellään ja naamallaan, kirjoittamastaan postauksesta, jossa hän kertoi, että hänen miehellään on liian suuri elin. Blogissa kirjoittaja kuvaili, omin sanankääntein, minkälaisia ongelmia tämä miehen suuri koko tuo mukanaan.

Mahtavaa, jos joku uskaltaa puhua aroistakin aiheista, mutta aloin pohtia kyseistä postausta omalle kohdalleni: ei tulisi tapahtumaan! En vaan voisi missään tilanteessa kuvitella kirjoittavani minun ja mieheni välisistä, näin yksityisistä asioista.

Toisaalta, ehkäpä tästä maasta löytyy useita kohtalotovereita, joita tuo kyseinen blogikirjoitus auttoi, ja kiinnostava aihe toki oli: luinhan minäkin juttua silmät ymmyrskäisinä!

On tärkeää, että blogeissa uskalletaan puhua tabuista, vaietuista ongelmista ja sitä kautta saada tilaa julkiselle keskustelulle esimerkiksi perheväkivallasta tai mielenterveydenhäiriöistä(joita edelleen häpeillään ja piilotellaan turhaan). Samalla kuitenkin mietin, että minulle ei tulisi mieleenikään kirjoittaa mieheni avuista julkisessa blogissani. Eikä kyllä monesta muustakaan aiheesta.

Bloggaajan rajat

Olen pohtinut omia rajojani bloggaajana, ja yllättäin niitä minulta eräässä haastattelussa juuri vähän aikaa sitten kysyttiinkin. Missä sitten rajat menevät?

Olen huomannut, että aroista, henkilökohtaisista ja vaikeistakin aiheista on tullut blogiin kirjoitettua useinkin, enkä koe sitä ongelmana, päinvastoin. Olen puhunut lapsettomuudesta ja sen hoidosta, uupumuksesta, heikosta itstunnosta, kehonkuvasta ja epävarmuudestani äitinä. Olen kirjoittanut liiallisesta pakonomaisesta treenaamisesta, lapsuuden kotini työttömyydestä, taustastani, mahakriisistä, terapiasta, luopumisesta ja persoonallisuuteni ristiriitaisista puolista.

Mistä sitten en kirjoittaisi?

En kirjoittaisi asioista, jotka voisivat loukata muita ihmisiä, kuten lapsiani tai miestäni, suoraan tai välillisesti. Olisi kamalaa, jos lapseni joutuisivat kuulemaan joltain muulta ihmiseltä, esim kaveriltaan, että olisin puinut heidän henkilökohtaisia asioitaan blogissani.

Muiden ihmisten yksityisyyttä koen myös tarpeelliseksi suojella. Ystävien tai tuttujen arvosteleminen tai heistä epämiellyttävästi kirjoittaminen siten, että heidät voisi tunnistaa, ei tulisi kyseeseen.

En haluaisi myöskään kirjoittaa yksityiselämäni intiimeistä alueista, kuten seksistä, koska ne eivät mielestäni kuulu kuin siihen suhteeseen, jossa elän. Haluan säilyttää elämässäni jotain sellaista, joka on vain minun omaani.

Entä paljas pinta?

Blogistani ja somekanavistani löytyy kuvia minusta bikineissä tai uikkareissa. Olen ollut kyseisten kuvien ottohetkellä uimassa tai rannalla, joten asuvalinta on ollut aika luonnollinen. En koe kuitenkaan tarpeelliseksi korostaa kuvissani paljasta pintaa tai esitellä avujani. Se ei vain ole minun juttuni.

Belfiet eivät myöskään ole minun erityisalaani, koska en koe saavuttavani tällaisilla kuvilla mitään. Haluaisin myös olla esimerkki siitä, että ihan tavallinen nainen, ihan vaan vaatteet päällä normaaleissa asennoissa ilman duck facea, voi saada viestinsä perille. Ja joskus jopa paremmin. En laittaisi blogiin myöskään sellaisia kuvia lapsistani, joita he eivät olisi ensin hyväksyneet.

Paljastukset kiinnostavat

Tottakai paljastukset ja hyvin henkilökohtaiset asiat kiinnostavat, ja sitä kautta blogi tai esimerkiksi naistenlehti saa varmasti paljon lukijoita. Kun bloggaaja paljastaa jonkin “heikon kohtansa” saa se lukijat uteliaiksi. Joskus näillä postauksilla on paikkansa.

Uskon, että esimerkiksi se, kun Endorfiinikoukussa Elina kertoi lestadiolaisesta taustastaan ja kivuliaasta irtautumisestaan yhteisöstä, antoi paljon lohtua samankaltaisessa tilanteessa oleville tai sitä pohtiville. Koin itsekin Elinan tekstin erittäin hyvänä ja se auttoi ymmärtämään, miten suuri merkitys lapsuuden kasvuympäristöllä ja tiukkarajaisella yhteisöllä voi olla.

Tai, kun “täydellisen elämän” omaava bloggaaja kertoo masennuksestaan, voi lukija saada perspektiiviä siihen, että some on tosiaankin vain heijastus pintaa, eikä kerro niistä tunteista, tapahtumista tai asioista, jotka ovat pinnan alla. Paitsi tietysti silloin, jos niistä päättää somessa kertoa.

Asioille on aikansa ja paikkansa

Varsinkin vaikeista asioista kertomiselle, julkisesti blogissa, on ainakin itselläni oma aikansa ja paikkansa ja usein sama kaava. Puhun aroista ja kipeistä aiheista vasta jonkun ajan päästä. En pui ongelmiani silloin, kun ne ovat päällä tai kriisi vielä kesken. Kirjoitan asioista yleensä vasta sitten, kun olen saanut niihin etäisyyttä tai tilanne on rauhoittunut tai ratkennut.

Usein silloin minulla on esimerkiksi kriiseistä jotain annettavaa myös muille. Olenhan ehkä oppinut vaikkapa lapsettomuuden kokemuksen kautta, kuinka vaikeita tunteita ja kohtaamisia tähän teemaan voi liittyä. Mutta toisaalta pystyn myös kertomaan, miten itse pääsin asioissa eteenpäin ja selvisin. Lopulta olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsettomuudesta olisi kannattanut puhua jo aiemmin. Ehkäpä kirjoitukseni rohkaisee jotakuta tähän.

Varmasti on vielä paljon muitakin asioita, joista en kirjoittaisi. Esimerkiksi mustavalkoista: “tämä on oikein ja tavoiteltavaa, tämä taas väärin ja tuomittavaa” – mielipidetulitusta pyrin välttämään. Olen elämänkokemusten kautta ymmärtänyt, että maailmassa on paljon harmaan sävyjä, eikä minun näkökulmani ole aina varmastikaan se ainoa ja oikea.

Miehen mitta jääköön siis paljastamatta. Piste.

Missä menevät rajat, sinun mielestäsi?

<3 Anna

Seuraa minua somessa: @ansaivo