Mitä kaikkea ehtii harrastaa neljänkymmenen vuoden aikana?

Tänä vuonna juhlin pyöreitä, joten on hyvä aika muistella elettyä elämää. Ajattelin aloittaa muistelot harrastuksista. Ne ovat olleet kuitenkin niin iso osa sitä, mitä olen nyt. Esimerkiksi ilman yli 10 vuoden jalkapallouraani tuskin olisin ammatillisesti tässä, missä nyt olen. Eikä minulla olisi ystäviä, jotka ovat edelleen mukana elämässäni.

Harrastus = työ

Uskon, että lapsuuden ja nuoruuden harrastukset, tai toisaalta niiden puute voivat vaikuttaa suuresti tulevaisuuteemme. Harrastukset voivat ohjata elämän valintoja tai harrastuksesta voi tulla työ, kuten minulle on käynyt.

Liikuntaharrastukset ovat kulkeneet aina mukanani. Ihan pienenä jumppasin, kävin telinevoimistelussa ja taitoluistelussa, mutta aika pian kävi selväksi, että rämäpäiselle ja kärsimättömälle luonteelleni nilkan suorassa pitäminen oli liikaa.

Futis

Aloitin jalkapallon ala-asteen tokalla luokalla Turun Nappulaliigassa. Muutama muukin luokkakaveri tuli samaan joukkueeseen. Futis oli kivaa, ja se seurasikin minua aina parikymppiseksi asti, jolloin lopetin naisten ykkösdivarissa. Pelasin silloin TPS:n väreissä. Ehdin pelata myös Turun Pyrkivässä useamman kauden. Suurin saavutus futisuralla oli A-tyttöjen Suomenmestaruus 90-luvun puolivälissä.

Mieheni (silloinen tuore poikaystäväni) Jaakko oli seuraamassa erästä peliäni ihan seurustelumme alkuaikoina. Sain pelissä punaisen kortin aika alkuminuuteilla ja minut ajettiin tuomarin toimesta ulos (olin tunnettu aika kovasta pelityylistäni, mutta tämä oli varmaankin ainoa punainen, jonka urallani sain).

En tehnyt kovin hyvää vaikutusta Jaakkoon, mutta ei hän minua sen takia poiskaan heivannut. Parasta jalkapallossa olivat pelikaverit ja peli/turnausmatkat, myös ulkomaille.

Viimeisen kauden harjoittelin Vaasassa viettäessäni siellä ylioppilaskevään jälkeistä välivuotta. Se oli kovaa kyytiä. Opiskelemaan päästyäni jalkapallo jäi.

Olin hetken vähän tuuliajolla harrastusteni kanssa. Kävin jumpissa ja juoksemassa, mutta epäsäännöllisemmin. Kaipasin kuitenkin urheilua. Lopulta liityin kuntokeskuksen asiakkaaksi ja ryhmäliikunnoista, erityisesti spinningistä tuli minulle elämäntapa. Spinning tarjosi läkähdyttäviä intervalleja ja vaati hyvää kestävyyttä, kuten jalkapallokin.

Jalkapallo astui elämääni vielä kerran ennen häitäni. Omissa polttareissani kaverini olivat järjestäneet minut jollain ihmeellisellä tavalla TPS:n A-poikien peliin yhdeksi kenttäpelaajaksi. En tainnut koskea palloon kertaakaan sen 15 minuutin aikana, jonka kentällä olin. Hauska kokemus, varsinkin, kun maanantaina kouluun mennessä yksi A-pojista istui psykantunnillani ja virnuili huvittuneena.

Ringette ja koripallo

Jalkapallon lisäksi pelasin myös useamman vuoden ringetteä. Ringette kuitenkin jäi yläasteella, kun futistreenit alkoivat viedä yhä enemmän aikaa.

Koripallonkin aloitin, mutta koripalloiluni loppui, kuin seinään jäätyäni harjoituksista tullessani suojatiellä auton alle. Luita meni poikki, mutta onneksi mitään pahempaa ei käynyt. Koripalloni löytyi onnettomuuden jälkeen pitkän matkan päästä kolaripaikasta, jonne se oli törmäyksen vuoksi lentänyt. Lapseni sen sijaan pelaavat koripalloa(tänäänkin).

Partio ja surullinen klarinetti

Partio oli minulle rakas harrastus ekaluokkalaisesta yläasteen ensimmäisiin vuosiin asti. Leirit olivat parasta partiolaisuudessa.

Lisäksi soitin klarinettia. Tai yritin soittaa. Olis susilaiska treenaaja ja yritin ennen soittotunteja vartissa saada soittoläksyt tehtyä.  Puhallinorkesterissa oli ihan mukavaa, mutta ei soittaminen ollut minua varten. Mieluummin pimputin sähköurkujani omassa huoneessa, ja sain veljeni raivohulluuden partaalle. Kunnes minulle hankittiin kuulokkeet.

Vanhempani olisivat ehkä halunneet, että jatkaisin klarinettiharrastustani, mutta motivaatiota tai kurinalaisuutta, jota harjoitteluun olisi tarvittu ei minulla ollut, joten soittaminen jäi.

Omien lasten kohdalla olen huomannut saman: heidän kannattaa antaa kokeilla mahdollisimman laajalla skaalalla eri harrastuksia, vaikka kokeilut jäisivät lyhyiksikin. Ajan myötä ne omat jutut löytyvät kyllä. Lasta pitää myös malttaa kuunnella. Me esimerkiksi veimme pojan vähän liian pienenä futistreeneihin. Hän oli vasta vähän myöhemmin kypsä treenaamaan valmentajan johdolla joukkueessa.

Itselleni harrastukset muodostuivat niin merkittäviksi identiteettini ja maailmankuvani osiksi, että voisin väittää, että ne ovat tehneet minusta minut, ainakin osin.

Sinnikkyys, yritteliäisyys, kovapäisyys, kunnianhimo, sisu ja periksiantamattomuus. Ajatus siitä, että harjoittelemalla voi tulla paremmaksi ja, että omaan kehittymiseensä voi vaikuttaa. Kova kunto, urheilullisuus, itsevarmuus, itsetunto ja yhteisöllisyys. Halu voittaa, mutta kyky ottaa myös muut huomioon. Taito käsitellä pettymyksiä, asettaa tavoitteita ja saada lopulta haluamansa.

Nämä kaikki puolet minussa ovat muovautuneet harrastusten ansiosta. Lisäksi en voi olla ajattelematta sitä, miten murrosiän pahimmat tyrskyt tuli kuitattua, koska treenien jälkeen ei enää ollut energiaa (ja aikaa) niin paljon notkua, valvoa tai olla muutoin pahoilla teillä.

Kuulostaako tutulta?

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Sohvaperunan geenit