Liian suuri intohimo

Ongelma: Työ, jota rakastat ja, josta nautit ihan älyttömän paljon. Niin paljon, ettei se edes aina tunnu työltä. Mutta joka on paljoutensa takia sitten pois myös muusta: omasta jaksamisesta, rajoista, lähimmäisten ajasta ja läsnäolosta kotona.

Tällä viikolla kohtasin sittarissa erään tutun, jota en ollut nähnyt vähään aikaan. Hänen ensimmäinen kommenttinsa oli “Niin, sulla menee nyt todella kovaa! Aikamoinen tahti ja monta rautaa tulessa”. Vähän hätkähdin. Niin kai sitten.

Steal My Soul!

Minä heittäydyn, uppoudun ja tempaudun helposti kaikkeen kivaan ja uuteen. Sieluni on varastettavissa iisisti. Vastuu on minulle nautintoaine ja haasteet jälkiruokaa. Onnea on se, kun saa tehdä sitä, mitä haluaa, mutta ongelmana on se, ettei malta lopettaa.  En osaa sanoa houkutteleville asioille EI, enkä haluakaan.

Tämä viikko on ollut ihan huikea. Tai hurja, ihan miten vaan. Maanantai ja tiistai upeassa Tukholmassa, yhdistetyllä työ- ja parisuhdereissulla.

Tukholmasta suoraan järjestämään koko päivän kuvaukset. Meikit, mallit, kuvaussuunnitelma, lokaatiot, neuvottelut kuvaajan ja muiden osallisten kanssa. 12 tuntinen kuvauspäivä, jonka saldona meili pulleana vastaamattomista viesteistä ja joiden purkamiseen menee koko perjantai (sen jälkeen, kun on ensin käynyt vetämässä ryhmälle aamutreenit).

Lisäksi uuden My Body&Balance -studion ovet aukeavat ensi viikolla ja järjestelyt käyvät tulikuumina. Kaikkea ihan kutkuttavan jännittävää ja ihanaa, mutta PALJON!

Eilisissä kuvauksissa yhtenä mallina oli myös lähes 70-kymppinen äitini. Hän jaksaa aina topppuutella ja käskee hidastamaan. Pitää muistaa höllätä, vähentää ja levätä. Myös mieheni tuntee minut jo liian hyvin. Hän muistuttaa naaman irroittamisesta tietokoneen näytöltä ja keskittymään välillä muuhunkin kuin työntekoon(myös ajatusten tasolla).

Identiteetti väärän päällä?

Mutta kun työ on intohimo. Iso osa identiteettiäni, sitä, kuka olen. Välillä mietin, olenko rakentanut minuuteni väärän päälle: tekemiseen, suorittamiseen, aikaansaamiseen ja ulkoiseen. Eikö sen, mikä on tärkeää, pitäisi löytyä läheltä: perheestä, lapsista, miehestä, omasta hyvinvoinnista?

Tapasin Tukholman reissulla Anna Wretlingin. Hän on 44-vuotias (eronnut) kahden lapsen äiti, yrittäjä, triathlonisti ja oman tiensä kulkija. Anna tekee montaa asiaa ja ihan pirun hyvin. Hän on varmasti luopunut tietyistä asioista, jotta voi tehdä sitä, mistä nauttii. Hän on tinkimättömän kunnianhimoinen, mutta kaikessa, mitä hän tekee (myös bisneksissään) on sydän mukana.

Ihailen hänen rohkeuttaan olla sellainen, kuin hän on. Ihailen myös sitä, miten hän on yhdistänyt yrittäjyyden, äitiyden ja huippu-urheilun.

Välillä mietin, pitäisikö minun, nimenomaan naisena ja äitinä, tuntea huonoa omaa-tuntoa työorientoitumisestani? Tai siitä, että en osaa aina irroittaa työtä ja vapaa-aikaa? Sen pohtimisen, mitä muut ajattelevat, olen jo lopettanut. Kaikilla on omat tapansa elää.

Välillä mietin, että mitä jos napsahtaa: minä väsyn tai läheiseni väsyvät. Pitäisikö osata hidastaa ajoissa, varmistella jaksamista ja turvata tulevaa? Tunnistanko pahan stressin, jos sellaista ilmaantuu?

Mutta mistä alkaa vähentää, kun oikein mistään ei halua luopua? Voiko saada silti kaiken: perheen, työn, äitiyden, oman ajan ja intohimon? Eikö ole pääasia, että joskus punnitsee tosissaan näitä asioita elämässään, ja tiedostaa myös intohimolle heittäytymisen riskit?

Olen päättänyt nauttia siitä, että unelmani ovat toteutuneet niin monella tasolla: työelämässä, perheen suhteen, mutta myös omien tavoitteideni osalta. Olen myös luopunut täydellisyyden tavoittelusta jo ajat sitten. Riittävän hyvä on just hyvä!

<3 Anna

P.s. Ja tähän viikkoon osui myös se ihmettelemäni “lapsivapaa”, josta kirjoitin edellisessä postauksessa. Ja pakko kyllä sanoa, että oli se kaiken vaivan väärtti. 🙂 Vaikka työmatkalla oltiinkin.

Lue myös edellinen postaukseni: Lapsivapaa, lapsivapaa!