Lapsivapaa, lapsivapaa!

Luulisi, että nyt, kun lapset ovat jo vähän isompia, tulisi helpommin lähdetty vaikka mihin viettämään aikaa kaksin. Tulisi vietettyä parisuhdeviikonloppuja ja lapsivapaita, kotona ja ulkomailla.

Olen kuullut vanhemmista, jotka reissaavat yhdessä pitkilläkin matkoilla, jättäen lapset hoitoon, ja ottaen näin aikaa parisuhteelle ja toisilleen.

Täytyy myöntää, että me emme ole kovin pitkiä irtiottoja tehneet, viikonloppureissuja ehkä kerran vuodessa. Mitään säännöllistä kuviota emme myöskään ole rakentaneet yhteisen ajan ympärille, tyyliin kerran kuussa leffaan ja syömään. Toisaalta päivittäin on jo kyllä nykyään helppo järkätä vaikka yhteinen kävelylenkki. Mutta eihän se ihan sama ole, kuin pitkä viikonloppu Barcelonassa.

Enemmän vaivaa, kuin hyötyä?

Kyse ei ole siitä, ettemmekö raaskisi jättää lapsia hoitoon, tai siitä, ettemmekö haluaisi reissata ja viettää enemmän aikaa kaksin. Kyse on ehkä enemmän siitä, että koen irtiottojen järjestelyt kotipuolessa hankaliksi. Pitää pyytää apua, työllistää isovanhemmat, selostaa koulun alkamis- ja loppumisajat, aikataulut treeneille ja peleille, jotka ovat usein eri puolilla kaupunkia. Vaatia isovanhemmat kokkaamaan ja kuljettamaan, syöttämään ja majoittamaan.

Ei sillä, vanhempani ovat aina suostuneet, kun heitä on avuksi pyydetty. Olen painottanut, että kunniasta saa kieltäytyä, mutta eiväthän he ole koskaan kieltäytyneet, päinvastoin. Jotenkin silti ajattelen, että jatkuvat pyyntömme rasittavat eläkeläisten lupsakkaa arkea, eivätkä he vaan aina kehtaa kertoa, jos vaikka ovatkin suunnitelleet muuta ohjelmaa.

Kai tämä on siis omaa laiskuutta ja aikaansaamattomuutta. Voisi sanoa, että helpommalla pääsee, kun pysyy kotona 🙂 Ja viettää aikaa koko perheen kesken. Tästä myös nautimme kovasti. Mutta pysyykö parisuhde kunnossa?

Tylsät koti-illat

Ne kerrat, kun olemme viettäneet aikaa kaksin, olemme olleet aika tylsiä. Emme lähde juhlimaan tai rälläämään. Kumpikin meistä on tosi huono valvomaan, eikä alkoholi piristä suhdettamme. Käymme sporttaamassa tai kävelyllä, syömme hyvin ja katsomme vaikka Netflix-sarjaa. Emme ole myöskään tuttavapariskuntia kylään kutsuvaa sorttia.

Jos matkustamme, kävelemme paljon. Mieheni on ollut paras matkakumppanini aivan suhteemme alkuajoista lähtien. Ensimmäisen yhteisen reissumme teimme Prahaan vuonna 1998. Hänen kanssaan on älyttömän helppo olla missä vain. Kummallakin on samat intressit: rento käppäily, kulttuuri, ihmisten katseleminen, hyvin syöminen, ilman turhaa spennausta.

Tunnen ihmisiä, jotka sanovat, että he ottavat kerran kuukaudessa lapsivapaata ja viettävät parisuhdeaikaa. Me olemme tässä tosi huonoja, vaikka itsestähän se olisi kiinni, kun tukiverkkomme ovat kunnossa. Silti on ristiriitaista, että välillä huomaan mankuvani miehelle, ettei me tehdä koskaan mitään kaksin. Voisin vaan katsoa peiliin ja sanoa: “Sen kun järjestät!”

Joskus on joutunut pettymään, kun on järjestetty jotain hienoa: ilta onkin mennyt riidellessä tai pohtiessa, että “eihän tämä nyt niin ihmeellistä ollutkaan..” Ehkäpä odotukset eivät aina kohtaa tai ne ovat liian korkealla. Jotenkin se, että joka puolella toitotetaan yhteisen ajan tärkeyttä, luo paineita: täytyyhän meidän, kun muutkin, tai muuten suhteelle käy huonosti.

Matkustaa voisi nyt, kukaan ei sitä estä. Lapsivapaata voisi pitää, melkein niin paljon, kuin kehtaa. Lapset eivät näytä kovasti ikävöivän meitä vanhempia samalla tavalla kuin nuorempina.

Olemme olleet miehen kanssa yhdessä yli 20 vuotta, viime viikolla oli 14 hääpäivä.  Ei mene kauaa, kun nuo lapset jo lentävät pesästä. Ehkei tästä yhteisen ajan järjestämisestä kannattaisi enää ottaa stressiä, vai mitä.

Onko teillä tapana ottaa aikaa säännöllisesti kaksin? Ilman lapsia? Onko teillä omasta mielestänne tarpeeksi yhteistä aikaa? Jos ei ole, niin mistä se johtuu?

Ihanaa viikonloppua!

<3 Anna

P.s. Yksi minireissu kaksin tiedossa pian, ehkä tämä aihe just siksi nousi pintaan. Mutta työn merkeissä sekin sujuu 🙂

Lue myös edellinen postaukseni: Viikkorahaa vai ei? Käteisenä vai tilille?