Kauppareissut vanhentavat vähintään 20 vuotta

Oletko koskaan törmännyt ruokakaupassa ihmiseen, joka vaikuttaa etäisesti tutulta, mutta et saa millään päähäsi kuka tuo kaljuuntunut ja keski-ikäinen mies oikein on? Kunnes tajuat, että siinähän on Ville, 3B:n eloisa vierustoverisi ala-asteajoilta.

Tai oletko koskaan katsonut fb-kuvaa, joka esittää naisporukkaa juhlimassa/konsertissa/matkoilla ja miettinyt, voiko tuo tyyppi vasemmalta tosiaan olla se ruotsinryhmän Reija lukioajoilta.  Ja tajuat, että, no onhan se; sama hymy on edelleen tallella, vaikka 20 vuotta on tehnyt tehtävänsä.

Minulle on käynyt näin viimeaikoina melko usein.

Uskon, että muille on käynyt samoin myös minun kanssani. Viimeksi tällä viikolla näin junnuaikaisen futisvalmentajanai, joka tuijotti minua epäuskoisesti mennessäni vetämään häntä hihasta ja kysymään: ” Moi, muistatko mua?”.

Jos ei näe ihmistä viiteen, kymmeneen tai kahteenkymmeneen vuoteen, säilyttää sitkeästi sydämessään kuvaa samasta nuoresta ihmisestä, kunnes sitten törmätään perjantaikooman kourissa sittarin kassajonossa. Ja ihmetys on molemminpuolinen: me olemme muuttuneet. Me olemme vanhentuneet! Hei, me olemme keski-ikäisiä. Tunne on jotenkin irvokkaan riemastuttava!

Omaa vanhenemistaan ei samalla lailla huomaa, koska itseään näkee (yleensä) joka päivä. Minulla ei muutenkaan ole tapana mittailla kasvojeni ryppyjä tai etsiä päästäni harmaita hiuksia. Iän kertyminen on ollut pelkästään positiivinen asia, ainakin tähän asti.

En kuitenkaan kuulu niihin ihmisiin, jotka voisivat somessa kehuskella, miten Siwan kassa kysyi henkkareita siideriostoksilla. Välillä huomaan vilkuilevani olkani taakse, ennen kun kaivan Plussakorttiani, ja tajuan, että pirteä neitokainen oli teititellyt MINUA.

Lapsista ajan kulumista sen sijaan ei voi olla noteeraamatta. Tasan 12 vuotta sitten Turussa vietettiin Taiteiden yötä ja minä olin ähisemässä TYKS:n synnytysosastolla. Ensi vuonna tuo hupakko siirtyy yläkouluun ja menee kohta äidistään pituuskasvussa ohi.

Minusta on lohdullista ja todella antoisaa nähdä ihmisiä aikojen takaa: on kiehtovaa huomata, miten ihmiset muuttuvat, mutta pysyvät kuitenkin jotenkin samoina. Hymy, olemus, ryhti, valovoima, eleet, karisma tai kävelytyyli säilyvät vuosienkin jälkeen.

Toisia aika kohtelee paremmin, toisia huonommin. Vanheneminen ei kuitenkaan ole asia, jota olisin itse koskaan pelännyt, päinvastoin. Vuodet ovat tuoneet itsevarmuutta, armollisuutta ja tyytyväisyyttä, vaikkei elämä olisi aina mennytkään niitä kaikkein helpoimpia polkuja pitkin.

Ikä ja aika saavat näkyä. Elämisen merkit kuuluvat iholle ja keholle. On upeaa nähdä, kun ihminen kantaa itsensä ylpeästi, olipa sitten 40 tai 60 vuotta. Toisaalta myös itsensä laiminlyönnin voi nähdä. Esimerkiksi itsestäni tuntuu, että vanhenen aina 10 vuotta huonosti nukuttujen öiden jälkeen. Ja tämä näkyy myös taatusti ulospäin!

Välillä säikähdän, kun tajuan, että olen nelikymppinen. Vanha. Kunnes mieleeni tulvii tuntemieni iloisten ja elinvoimaisten viisi- kuusi ja seitsenkymppisten naisten kasvoja. No niinpä.

Kun seuraavaksi näet siellä kassajonossa sen keski-ikäisen tädin ostoskärryjä työntelemässä, niin tule vetämään hihasta. Minä se vaan olen!

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Näin kävi #treenaakokokirja -haasteen kanssa.