Adoptiojonosta biologiseksi äidiksi

Sain puhelinsoiton, jossa iloinen naisääni ilmoitti, että pääsemme vihdoin, lähes vuoden odottamisen jälkeen, aloittamaan adoptioneuvonnan. Olimme jo käyneet adoptioinfossa ja jääneet odottamaan, koska prosessi nytkähtäisi eteenpäin. Mielikuvissani näin jo itseni adoptioäitinä. Ajatus oli ihana, mutta myös hieman pelottava. Hämmennyin kuitenkin puhelimessa. Ristiriitaisin tuntein ilmoitin, että olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin. Odotin lasta. Vatsassani kasvoi lapsi, jota minun ei pitänyt saada. Nainen puhelimessa onnitteli, mutta en osannut hänen sanoistaan iloita. Suljin puhelimen. Miten tässä näin kävi?

Muutamaa vuotta aiemmin olin mennyt naimisiin elämäni miehen kanssa ja jättänyt ehkäisyn pois. Lapsi saisi tulla. Mutta kun ei tullut. Vuoden yritettyämme hakeuduin lääkäriin, joka määräsi hedelmällisyyttä lisääviä lääkkeitä. Sen enempää asiaa erittelemättä, syy oli minussa.

Lääkkeet turvottivat ja lihottivat minua, mutta raskaaksi en tullut vuodenkaan kuluessa. Ihmisten hyväntahtoiset vinkkaukset lihomisestani ja mahdollisesta raskaudesta tuntuivat kammottavilta. Hoidot olivat raskaita. Toivonpilkahdusta seurasi aina suuri pettymys. Puolustuskeinoni on kääntää asia aluksi ylösalaisin: en edes halua lapsia! Se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Väsyin vain hoitoihin tyystin. Ei oma biologinen lapsi ollut meille missään nimessä se ainoa vaihtoehto, ja siksi ilmoittauduimmekin pian kotikuntamme adoptiojonoon.

Meitä varoiteltiin, että odotusajat ovat pitkiä, mutta se ei meitä lannistanut. Olimmehan vielä nuoria. Kerroimme myös omille vanhemmillemme, että heidän tulevat lapsenlapsensa ovat todennäköisesti adoptoituja. Saimme lämpimän vastaanoton ja se kannusti jatkamaan. Etsin ja kahmin kaiken tiedon adoptiosta, minkä löysin.

Päätimme kuitenkin kokeilla hedelmöityshoitoja vielä yhden ja viimeisen kerran. Hyvä lääkäriystäväni piikitti vatsaani hormoneja, mutta en jaksanut toivoa oikeastaan mitään. Mutta niin kuitenkin kävi, että aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Pelonsekaisin tuntein ramppasin ultrassa ja tulkitsin jokaista kehoni merkkiä mahdollisesta keskenmenosta. Odotus sujui kuitenkin stressaamisestani huolimatta hyvin ja kaunis pieni tyttömme syntyi terveenä. Olin onnellinen!

En uskonut tarvitsevani ehkäisyä synnytyksen jälkeen, koska täysimetin, ja koska ensimmäinenkin raskaus oli niin hankala saada alulle. Kävi kuitenkin toisin: yllätyksekseni (ja myös pieneksi shokiksi) sain tietää odottavani toista lastamme, kun esikoinen oli vasta 8kk. Neuvolantäti ja jopa kampaajani kuitenkin lohduttivat ja kannustivat, että pieni ikäero on vain rikkaus. Heillä molemmilla, kun oli kokemusta asiasta oman elämänsä kautta.

Pieni ikäero oli vauva-aikana raskasta, mutta myöhemmin olen ollut tilanteeseen enemmän, kuin tyytyväinen. Esikoinen oli vasta vuoden ja viisi kuukautta saadessaan pikkuveljen, mutta perheenä selvisimme hienosti. Äitini, joka oli jäänyt juuri eläkkeelle, oli myös isona apuna. Ensimmäisistä vuosista en muista kovinkaan paljoa. Kuopus nimittäin itkeskeli paljon ja uni jäi todella vähälle.

Olin onnellinen, vaikka olisin varmasti ollut yhtä onnellinen adoptiolapsesta, joka meillä voisi nyt olla, jos asiat olisivat edenneet toisin. Haluan kirjoituksellani tuoda toivoa, mutta myös ajattelemisen aihetta siitä, että lapsi on yhtä rakas, olipa hän sitten oma biologinen lapsi tai adoptoitu. Lapsettomuus koskettaa todella monia, tavalla tai toisella. Haluan omalla tarinallani rohkaista myös heitä, jotka käyvät tällä hetkellä näitä asioita läpi. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta toivoa ei kannata menettää.

Äitienpäivä sai kaikki nämä muistot yli kymmenen vuoden takaa tulvimaan taas esille. Lauantaina vietettiin myös Lapsettomien lauantaita. Monet bloggaajat, kuten Karita Tykkä ja Kirsin Kuntopiiri kirjoittivat myös omia kokemuksiaan aiheesta.

Mietin, miten erilaista elämäni olisi nyt, jos olisin adoptioäiti tai jos en olisi äiti ollenkaan. Olen kiitollinen kahdesta lapsestani ja äitienpäivä muistutti taas, miten tärkeä tehtävä on kyseessä. Silti olen aina ollut äitinä oman tieni kulkija. Lapset ovat tärkeä osa elämääni, mutta eivät koko elämäni. Mutta tästä voinkin kirjoittaa sitten jossain toisessa postauksessa.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Huono äiti syöttää lapselleen sokeria

fullsizerender-33

Kommentit (2)
  1. Lisäkettä, täytettä, tällinkiä vai kirurgin veitsi? - Pinnallinen puoleni - Anna Saivosalmi
    20.5.2017, 08:24

    […] Lue myös edellinen postaukseni: Adoptiojonosta biologiseksi äidiksi […]

  2. Lapset ovat (teko)syy lihoa - Ja syy alkaa pitämään itsestä parempaa huolta - Anna Saivosalmi
    18.1.2018, 16:56

    […] olin hyper-varovainen ja säikky. Lapsen saanti oli meille todella vaikeaa (kerron aiheesta mm. täällä). Lopetin juoksemisen keskenmenon pelossa (joka oli varmasti ihan aiheetonta), ja liikunta oli […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *