Likaiset pakarakuvat

Kyllähän sellainen ylipirteä sporttipäivitys voi varmasti ärsyttää: “Oi mikä ihana kirpsakka pakkasaamu, kuudelta noustu yhdessä auringon kanssa uuteen päivään ja parikyt kilsaa meni ihan tosta vaan! Moikkumoi ja kivaa päivää sullekin, (hikinen)pusspuss”.

Uskon, etteivät kaikki voi todellakaan sietää somepostauksia, joissa hehkutetaan omia saavutuksia, aktiivisuutta, urheilutuloksia, erinomaisuutta tai nostetaan itseä jollain tavalla ylöspäin.

Feedit paukkuvat: “Minä pystyn, minä voin ja minä kykenen. Minä liikun ja minä elän.”

Onko ihan pakko tulla kertomaan koko maailmalle omasta yliaktiivisesta elämästään?

Haukkujat ja kiusaajat

Olen jakanut sisältöä omassa instagramissani viisi vuotta. Suurin osa siitä on: minä jumppaamassa/juoksemassa/treenaamassa tai syömässä jotain terveellistä. Instafeedini perustella en oikein muuta teekään, kuin jumppaa.

Silti olen hämmästynyt.

Olen nimittäin saanut tuskin lainkaan negatiivista palautetta koko tänä aikana, jona tilini on ollut julkinen. Se on mielestäni jopa ihmeellistä. Olen kuullut millaista moskaa monien bloggaajien niskaan kaadetaan. Kommentointi on ollut suoraa kiusaamista.

Olen pohtinut paljon sitä, miksi ihmiset ärsyyntyvät, suuttuvat ja, usein anonyymeinä, julkista työtä tekeviä, haukkuvat?

Olen pysähtynyt saman kysymyksen äärelle: Kun ihminen haukkuu toista ihmistä, puhuu pahaa selän takana, arvostelee tai negailee, kertooko se enemmän arvostelun kohteena olevasta ihmisestä, vaiko arvostelijasta, joka antaa moskan tulla?

Olen päätynyt joka kerta viimeiseen vaihtoehtoon.

Jokaisessa tapauksessa olen tullut samaan tulokseen: ikävien kommenttien taustalla on ollut nähtävissä jotain ikävää kommentoijassa itsessään: kateutta, katkeruutta, huonoa itsetuntoa, haudattuja unelmia tai muuta pahaa oloa. Kun olen kohdannut näitä tilanteita, olen jäänyt hiljaa mietteisiini. Eikö arvostelija itse ymmärrä ”paljastavansa” itsensä ja pahan olonsa? Vai onko se hänen tarkoituksenaankin?

Tuskin.

Jotain hyvää sentään: Olen kaiken tämän pohdiskelun myötä tullut herkäksi omille kommenteilleni, jopa ajatuksilleni. Kun huomaan itse tuntevani negatiivisia fiiliksiä jotain ihmistä kohtaan, käännynkin kohti itseäni: Olenko kateellinen? Onko minulla jokin asia huonosti? Enkö eläkään kuten haluaisin? Mikä minulla on vialla? Itsetunto-ongelmia?

Jo tämä helpottaa ja auttaa päästämään kielteisistä tunteista irti.

Miksi te urheilijanaiset alennutte?

Olen kirjoittanut blogiani nyt noin kahden vuoden ajan. Lähes miljoona käyntiä tässä ajassa on mielestäni melko paljon. Siihen nähden olen saanut äärimmäisen vähän negatiivista palautetta. Pari-kolme. Negatiiviset kommentit ovat liittyneet lähes aina siihen, että olen esiintynyt joissain postausteni kuvissa vähissä vaatteissa, kuten kesällä bikineissä rannalla tai uima-altaalla.

Näin kävi esimerkiksi viime keväänä joogalomallani Italiassa, kun ystäväni nappasi kuvan mennessäni uimaan.  Olen miettinyt, miksi juuri paljas iho herättää niitä kaikkein negatiivisimpia tuntoja?

“Kirjoitat roolimallina olemisesta lapsillesi ja kuitenkin pakaroiden esittely tuntuu olevan tärkeintä. Miksi pitää aikuisen naisen  esitellä itseään tällä tavalla? Olet muka hyväksynyt itsesi. Hyväksyntää ja ihailua haet näillä kuvillasi jatkuvasti. Todella oksettavaa.”

…

“Likaista on mielestäni nämä pakarakuvat ja itsensä esittelyä korostavat kuvat. En todella halua, että tyttäreni ajattelee sen olevan sopivaa, että aikuiset naiset esittelevät paljasta vartaloaan maailmalle. Miksi maailma on tuollainen. Miksi te urheilijanaiset alennatte itsenne tuollaiseen.”

Aluksi järkytyin, kun avasin instgramin seuraavan kerran illalla biksukuvan postaamisen jälkeen. Nopeasti kuitenkin liikutus ja hymy nousivat kasvoilleni: Kuvan kommenttikenttä oli täyttynyt seuraajieni ja ystävieni puolustuskommenteista, joissa he ihmettelivät yhden naispuolisen kommentoijan purkausta ja vastasivat siihen hyvin argumentoiden ja suorin sanoin. Minun ei tarvinnut reagoida enää mitenkään. Mieleni tämä yksittäinen, yhden ihmisen kommentti kyllä pahoitti. Mutta ei kauaksi aikaa.

Tykkään lukea blogipostauksia ja katsella vaikkapa instassa kuvia, joissa on mielestäni kauniita ihmisiä ja vartaloita, vaikka sitten vähemmissäkin vaatteissa. Minussa ne eivät herätä raivoa. En tiedä, miksi pitäisi? En itse kirjoita blogia tai pidä instatiliäni siitä syystä, että saisin positiivisia ja kehuvia kommentteja ulkonäöstäni. Positiivinen palaute mm. siitä, että joku on löytänyt instatilini kautta kotitreenauksen ilon, sen sijaan lämmittää

Se, että pitää julkista blogia, ja että somekanavat ovat myös julkisia asettaa väistämättä myös arvioinnille ja arvostelulle. Mitkä kenenkin motiivit sitten käyttää sosiaalista mediaa ja lukea blogeja sitten ovatkaan, ei se anna kenellekään oikeutta herjata omasta elämästään julkisesti kertovaa miten paljon vain. Eri mieltä asioista saa ja pitääkin olla. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä pidäkään.

Kuitenkin, kun törmään ilkeään nettikommentointiin alan tuntea sääliä. Tuolla ihmisellä ei taida olla hyvä olla. Sama toimii toisinkin päin. Omien negatunteideni herätessä jotain toista kohtaan käännän katseeni itseeni. Mikä minulla on tällä hetkellä huonosti? Ja jos jokin asia on huonosti, miten voin tilannetta korjata. Miksi toisen positiivisuus niin kovin ärsyttää?

Tällaisissa tilanteissa usein jo pelkkä tykkää -napin painaminen auttaa 🙂

<3 Anna

Postauksen kuvat, pakarakuvaa lukuunottamatta, otti Valokuvaaja Pia Inberg (mun iPhonella). Olin hänen studiollaan Kaapelitehtaalla tällä viikolla, jossa otettiin Blogiin uudet pääkuvat. Minut meikkasi todella taitava Piia Hiltunen.

Lue myös edellinen postaukseni: Kuinka monta kilsaa juoksen viikossa?