15 vuotta naimisissa – Täydelliset häät, täydellinen avioliitto?

Huomenna tulee kuluneeksi tasan 15 vuotta siitä, kun menimme naimisiin vuonna 2004. Olin 25 -vuotias. Hirveän nuori! Olin aiemmin vannonut, etten missään nimessä mene naimisiin ennen, kuin olen täyttänyt 30. Lapset saavat tulla kuvioihin vasta joskus kolmenkypin jälkeen. Nuoruuden uhoa!

Ja siinä sitä oltiin, sika-kalliissa, Helsingin Morsmaikusta ostetussa valkoisessa hääpuvussa, Turun Linnan kirkon alttarilla. Varmana valinnasta, pienen hääjoukon keskellä ikionnellisena. Minua ei itkettänyt, niin kuin kuvistakin näkyy, vaan hymy oli koko päivän korvissa asti.

Olin muuten myös lopulta kahden lapsen äiti siihen mennessä, kun täytin 30. Eli se siis siitä uhosta. Ei se elämä aina mene, niin kuin on suunnitellut.

Myrsky

Sitä sanotaan, että, kun se oikea löytyy, niin mitä sitä odottamaan. Tuo päivä, tasan 15 vuotta sitten oli ilmansa puolesta kamalin, mitä muistan. Edelleen, kun joku mainitsee meidän häämme, on kaikkien ensimmäinen muistikuva: “Niin, silloin oli se vuosisadan lumimyrsky!” Niin oli. Kauhea myrsky.

Huntuni lähti lentoon ja autosta oli vaikea nousta ylös, koska tuuli oli niin kova. Ilma oli kuin morsian! Hääjuhlassa ei kuullut puheita, ulkona pörräävistä lumiauroista johtuen. Itsepähän halusin talvihäät. Ai miksi? Olin aina ajatellut jostain syystä meneväni naimisiin juuri talvella, ja muutenkin, talvella on kiva järjestää juhlat, varsinkin tammikuussa, jolloin ei oikein ole mitään muuta juhlittavaa.

40 kaveria ja 15 sukulaista

Häihimme oli kutsuttu 55 vierasta. Halusimme pienehköt ja itsemme näköiset häät. Suurin osa vieraista oli ystäviämme, joukossa oli vain muutama sukulainen. En ole järjestäjä- tai askartelijatyppiä, joten oli hyvä ratkaisu pitää hääjuhla ravintolassa, jossa olisi palvelut ja systeemit valmiina. Ei tarvinnut miettiä pitopalveluita tai astioita, tarjoilijoita tai koristelua.

Paikaksi valikoitui Ravintola Herman, jota muuten ei enää ole. Kyseessä oli Turun Aurajokirannassa sijaitseva fiini panimoravintola. Saman paikan alakerrassa sijaitsee nykyään Ravintola Nerå.

Kukat olin tilannut ex-poikaystäväni äidin kukkakupasta ja ruuat sekä juomat tulivat ravintolasta. Bändi muodostui työkaverini miehen ystävistä. Jaakon sisko tanssi. Silloin, niin muodikkaan, häävideon kuvasi eräs opiskelija, joka unohti kääntää videokameran meihin vihkikirkossa. Seremonia toki kuuluu nauhalla.

Häälaina

Otimme häitä varten lainaa, koska halusimme tarjota ystävillemme vuosisadan kemut keskellä synkkää talvea. Ja sellaiset kemut maksavat. Olin juuri päättänyt opiskeluni, eikä meillä ollut isoja rahoja käytössämme. Huomasimme ravintolalaskusta jälkikäteen, että pelkästään olutta oli mennyt illan aikana 250 tuoppia. Mutta kaikilla taisi olla hauskaa.

Päivä ja ilta olivat meidän näkökulmastamme täydelliset. Suoraan juhlista, tanssin ja meiningin ollessa kuumimmillaan, hyppäsimme kaasoni, parhaan ystäväni pikkuveljen autoon, joka kuskasi meidät Helsinki-Vantaalle. Välillä ajoimme moottoritiellä pitkiä matkoja kolmeakymppiä, koska näkyvyys oli niin huono. Hääkampauksessani nousin tuoreen aviomieheni kanssa koneeseen ja lensimme häämatkalle Alpeille. Minulle se oli Alpeilla ensimmäinen kerta ikinä.

Minulla on edelleen tallessa hääpukuni alushameineen, huntuineen, kenkineen ja laukkuineen. Jopa sinä päivänä päälläni olleet sukat ovat tallessa. Sormuksen teetimme toiveidemme mukaan turkulaisessa kultasepän liikkeessä. Sormuksessa oli yksi iso timantti. Mieheni sormus on tällä hetkellä jossakin Kreetan edustalla meren pohjassa, mutta minun sormukseni on edelleen tallessa. Harvemmin kuitenkaan käytän sormusta, koska se on niin paksu ja haittaa treenejä.

Muutosta ja pysyvää – pitkän suhteen salaisuus

Vaikka tuosta 15 -vuoden takaisesta päivästä on moni asia muuttunut, on sama rakkaus edelleen tallella. Jaakon poikamaisuus ja hymy ja halu tehdä vuokseni, sekä lastemme vuoksi, kaikki ja enemmän. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut. Tahdon yhä joka päivä.

Tästä ei tullut postausta siitä, mikä on ollut pitkän yli 20 vuoden suhteemme salaisuus. Ehkä salaisuutta ei ole. Meille jokainen päivä avioparina on ollut kuin häämme: täynnä sattumuksia. Emme ole edes yrittäneet rakentaa elämästämme jotain sellaista, joka ei olisi meitä. Olemme pyrkineet keskittymään olennaiseen ja eläneet oman näköistämme elämää. Mutta aina on törsätty surutta yhteisiin nautintoihin.

Me emme ole koskaan lopulta välittäneet tai liikaa valittaneet, vaikkei kaikki mene aina ihan putkeen: sitten mennään niillä, mitä on tai otetaan aikalisä, pysähdytään, jutellaan ja aloitetaan alusta tai vaihdetaan suuntaa. Helpolla ei olla aina todellakaan päästy. Voisi siis sanoa, että meidän avioliittomme on ollut yhtä täydellinen, tai epätäydellinen, kuin häämme 15 vuota sitten.

Parasta on, kun kaikkien näiden vuosien jälkeen voi edelleen kokea olevansa samaa tiimiä miehen kanssa, jonka vuoksi oli jo parikymppisenä valmis pyörtämään nuoruuden uhonsa ja periaatteensa.

Kiitos Rakas. Minusta tuntuu, että aina, kun alan puhua jollekin omasta elämästäni, huomaankin lopulta puhuvani Sinusta. Olet ollut elämäni isoin ja tärkein palanen.

<3 Anna