LOPUN ALUN MERKKEJÄ, MUTSISHEIMAUSTA & IKÄVÄÄ – RV 35

Se on sellainen juttu, että raskausviikko 35 pulkassa ja tänään maanantaina on korkattu rv36 käyntiin! Vähiin käy ennen kuin loppuu, mutta onhan tässä vielä viikkoja edessä. Ehkä. Toivottavasti nyt ainakin pari vielä, vaikka näin 35+0 meiningeillä synnytyksen käynnistymistä ei enää yritettäisi enää estelläkään, mutta katsellaan, kun saleen kiroilen vielä seitsemän viikon päästä, kun ei ole ottanut käynnistyäkseen. 😀 Tässä kuitenkin pientä preggo-updatea edellisen rv33 päivityksen jälkeen!

Omaan instaan kuvia nakellessa tuli pattiarallaa viikko sitten tsekkailtua, että millaisia masuja muilta tuon # rv 35 takaa löytyy. Ensinnäkin tuli todettua, että vaikka välillä olo onkin tuntunut kummun kanssa melko valtavalta, niin onhan tämä nyt ihan kompaktin kokoinen. Tuntuu vain, että lähipiirin kummunryökäleet ovat sattuneet olemaan verrattain pienemmän muotoisia ja pamahtaneet vasta myöhemmin pyöreämpänä silmille kuin allekirjoittaneella. Ja vastaavasti jo pari viikkoa takaperin aloin saamaan kyselyitä, että jokos sitä laskettu aika on ihan nurkan takana, kun kummun koosta voisi näin päätellä.

Muuutta. Palatakseni vielä Instagramin # rv 35 tägin paljastamien aarteiden taakse tuli myös vastaan sellainen ilmiö kuin maailmaan putkahtanut vauva. Siellä kun komeiden raskausvatsojen seasta tuli vastaan useampiakin kuvia synnäriltä pienen pienistä ihmisistä. Heräsin tämän osuessa verkkokalvoille tosissani siihen, että voisipa sitä sairaalakassin laittaa ainakin aluilleen. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Sairaalakassihommasta härkästä

Sairaalakassien sisältöä olen eri lähteistä ja blogeista googletellut, mutten yksinkertaisesti osaa pakata sinne lähellekään sitä määrää ja repertuaaria tavaraa, mitä tuntuu monilla olevan. Kunhan eväitä on (ja etenkin miehelle). 😀 Jotenkin tuntuu, että jos muutamaksi yöksi tuohon 10 minuutin ajomatkan päähän menen kukkumaan sairaalavaatteissa “täyshoitoon”, niin vähällä sitä pärjään. Enemmän mua ahdistaisi penkoa kassista olennaisia asioita kaiken maailman rojun seasta, mutta tällainen minimalisti ja helppouden ystävä nyt satun vain muutenkin olemaan.

Eli en tosiaan tuomitse, jos joku kokee tarvitsevansa enemmän rompetta, mutta itsellä näyttäisi lähtevän aika kevyt kassi matkaan. Tärkeintähän on, että omiin tarpeisiin olennaiset on messissä ja että viihtyilee. Koska suurta kummastusta allekirjoittaneessa herätti sairaalakassi-googlettelussa törmäämääni suoranaiseen päänaukomiseen ja arvosteluun toisten sairaalakassien sisällöstä yhdellä jos toisellakin keskustelupalstalla ja blogien kommenttikentissä. Miten tästäkin jengi saa natinaa aikaiseksi? Niinkun oikeasti, mitä toisella on _laukussa pakattuna_?

Eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä, olennaisia ja huojentavia, eikä raskaus, synnytys tai lapsen saaminen muovaa meistä naisista vieläkään homogeenistä massaa. Vaikka etenkin osa “äiti-ihmisistä” vieläkin tuntuu niin ajattelevan, ja tämän varjolla sheimataan toisia kanssamutseja ja tulevia äitejä yhdestä jos toisestakin asiasta. Ja kyllä. Jopa siitä, mitä yhden harmittoman kassin sisältä löytyy.

Noh, meinasipa lähteä taas ajatus laukalle, mutta tämä on vain hämmentänyt ehkä eniten tässä raskausaikana ja jo vuosia tätä aiemminkin. Että miksi kaikkien äitien pitäisi olla samanlaisia, ajatella samalla tavalla ja kokea asiat samalla tavalla? Kun täysin erilaisia ihmisiä naiset ovat olleet keskenään ennenkin. Ihan hiton ahdistava ajatus, että nyt pitäisi olla tismalleen samanlaisia ja heivata oma yksilöllisyytensä roskikseen. Hyi. Niin ja tietty vaientaa kaikki omat tunteet ja ajatukset. Siinähän mennäänkin psykologian oppikirjan mukaan, heh.

Lopun alun merkkejä?

Ihan passeliin aikaan tuli tsekattua tuota sairaalakassiakin varmuudeksi kuosiin. Viikonlopun mökkireissulla päädyin keskellä yötä kellottamaan supistuksia todenteolla ekaa kertaa applikaation kanssa. Pistivät jo meinaan vähän puhaltelemaan, ja niitä kun alkoi tulemaan pitkinä ja tiukempina ja jo alle 10 minuutin välein tiivistyen jopa alle viiteen minuuttiin. Miestä käskin jatkamaan unia (kuulemma helppo nakki) ja tokaisin, etten ajatellut tästä vielä synnärille lähteä. Parin tunnin jälkeen meno rauhottui ja sain itsekin vielä unen päästä kiinni. Tiedä sitten tekikö hikisen kuuma yö ja illan savusauna tähän kohtaan vähän liikaa.

Tästä huolimatta olen alkanut manipuloimana omaa vinttiäni siihen, että odotella saa vielä jokusen tovin ja pitkäksi voi mennä, vaikka itsehän olen sisarusteni lailla sujahtanut maailmaan äidistäni etuvinkkelissä (itsehän keulin synnytyskanavan läpi kolmella viikolla). Kunhan ei ennen juhannusta tulisi. Ihan jo siksi, että likka olisi vähän valmiimpi maailmaan (vaikka ei pitäisi näillä viikoilla enää hätiä olla), ja toisekseen myös itsekkäistä syistä, että pääsisi nautiskelemaan jussista mökille frendien kanssa. Tekisi terää tämän eristyskevään jälkeen.

Varailin tuossa keskiviikoksi varmuuden vuoksi lääkäriaikaa ennen jussin viettoon lähtemistä, kun neuvolalääkärikin osui vasta juhannuksen jälkeiselle viikolle. Kun Volvon nokan suuntaa on parin tunnin ajomatkan päähän Taysista, niin ihan kiva tsekkailla varmuuden vuoksi, että hommat näyttäisivät olevan päällisin puolin ennallaan, ja ettei merkkejä viittä vaille lähestyvästä poksahtamisesta olisi tulossa.

Vähän varmemmilla fiiliksillä siis keskikesää juhlistamaan, ja ehkä muutenkin olisi kiva saada vahvistus, ettei mitään muuta ennakoitavissa olevaa olisi jäänyt huomaamatta, kun pieni varautuneisuus on taustojen takia jäänyt kytemään. Vaikka aika hyvällä mielenrauhalla tässä on onnistuttu painelemaan.

En halua elää unohduksessa. Ilman surua ja ikävää.

Olen kyllä positiivisesti yllättynyt siitä, että miten moni pelko ja ahdistus on hälventynyt. Olo tuntuu tällä hetkellä siltä, että olisin ihan oikeasti normaalisti raskaana (ja voi hyvinkin olla, että taas huomenna vuoristorata on käynnissä). On oikeasti jopa hämmentävän mukavaa, että pystyy v*ttuuntumaan ja turhaantumaan ihan tavallisista raskauteen liittyvistä asioista, eikä käsitellä jatkuvasti jotain jäätävää tunnemyrskyä, pelkoa tai ahdistusta.

Tietty suru ja ikävä puskee ajoittain pintaan, enkä haluaisikaan elää täydessä unohduksessa. Kun se merkitsisi itselleni sitä, etten olisi rakastanut ja rakastaisi edelleen. Että ensimmäinen lapsemme olisi ollut minulle yhdentekevä. Suru on itselleni merkki nimenomaan siitä rakkaudesta poikaamme kohtaan. En siis koe sitä niinkään kurjana asiana, ja siitä on tullut koko ajan helpompaa ja kauniimpaa.

Pakosti sitä meinaan päätyy miettimään, että miltä meidän kesäkuu oliskaan näyttänyt viiden kuukauden ikäisen pienen pojan kanssa. Miten automatkalla takapenkki näyttäisi niin erilaiselta turvakaukalossa pönöttävän pikkujätkän kanssa, kun nyt takapenkki on vieläkin tyhjillään. Tai vaatehankintoja tehdessä, että millaisia bodyja ja housuja olisin meidän pojallemme valinnut. Tai miten meille olisi tullut vuoden 2019 äitiyspakkaus tämän uuden sijaan. Tai miten viime vuonna juhannusmökillä vatsassani mukana hengasi meidän pieni poikamme, ja tänä vuonna vatsassa potkii taas meidän tyttömme ilman nurmikolla konttaavaa isoveljeä. Ikävä on. Ei siitä mihinkään pääse.

Joskus se tulee silti ryöppynä ja alkaa nousemaan pintaan ihan epäloogisista asioista. Esimerkiksi vaatekriisistä. Että kun ei ole mitään viileää vaatetta, joka mahtuisi päälle. Joka johtaa ajatukseen, että eihän mun olisi kuulunut enää tänä kesänä joutua pukeutumaan raskausajan hiton rajoittuneisiin vaatteisiin, vaan käyttää taas ihan normaalia vaatekaapin kesärepertuaaria huolettomasti. Ja samalla nousee suru, ikävä ja katkeruus. Äkkipurkautumisen ja tunteiden kocktail on valmis, eikä kukaan muu saa (ymmärrettävästi) saa ihan koppia, miksi lähden yllättäen sovituskopista parkuen. Hyvä jos itsekään saan sen kopin.

No siitä vaatekriisistä

Raskausajan vaatekriisi pääsi tosiaan tuossa yllättämään allekirjoittaneen. Kun koronakevään aikana tuli pyörittyä lähinnä kotihöntsyissä sisällä ja sitten yhtäkkiä olikin jo niin kuuma, ettei lahjetta tai hihaa enää voi käyttää, ja ihmisten ilmoille tulisi päästä, niin iski pieni tenkkapoo. Se, joka väittää, että kesällä on kiva vetää viimeisillään paksuna asuvalintojen helppouden vuoksi, ei ole keskutellut mun kanssa. Näin erittäin kuumaverisenä hiki on 24/7 muutenkin ympäri vuoden, ja nyt kuumottelee entistä enemmän.

Kokisin edelleen huomattavasti helpommaksi ja ennen kaikkea kroppaani paremmin pukevaksi pukeutua pitkiin housuihin ja pitkähihaisiin tai edes lyhythihaisiin paitoihin. Mikään hihallinen (edes T-paita) kun ei tule kysymykseen mulla muutenkaan elohopean noustessa +15 yläpuolelle, ja topit tuntuvat “tursuavalta” vaikkei nyt megasuurta pöhöä olekaan päällä (lievää kuitenkin ja etenkin rintamuksen turvotus ilmenee komeasti entistä rajumpana “kainalotissinä”, jee).

Mekot eivät myöskään ole syvimmin mun juttu. Varsinkin kun siveellinen istuma-asento tässä vaiheessa raskautta on itselleni äärimmäisen uuvuttava ja epämiellyttävä, kun maha nyhvääntyy jo laajalti hikoillen reisien sekä nivusten pintaan kiinni. Inkkari-istunta ja riitävän tiheä asennonvaihto on kovaa valuuttaa, ja mekkojen kanssa ei tahdo tämä oikein luonnistua. Ainakaan säädyllisesti.

Onneksi pieni shoppailureissu (sovituskoppikriisin kera maustettuna) pelasti hieman tilannetta ja netistä tilatut kahdet mama-biker-shortsit. Ja älkää erehtykö tilaamaan Boobin raskausshortseja. Näkyy muuten kaikki läpi, vaikka luulisi 40 eurolla saavan jotain muuta kuin surkeinta mahdollista laatua. H&M-sportilta löytyi varsin mukiinmenevät ja maksoin myös itseni kipeäjksi Ruotista shipatuilla RestlessMaman shortseista. Mutta maksaneet itsensä jo takaisin ihan siltä, etten meinaa kilahtaa joka aamu vaatekaapin edellä ja läpi päivän on mukava ja miellyttävä olla, kun on oikeasti miellyttävät shortsit kintuissa (ja kummun päällä).

Mekko: Cubus (lastenosasto, hah)
Reebok-princess-tennarit: *TÄÄLTÄ

No mutta sellaista. 12 kiloa jalkojen päällä alkaa jo tuntumaan, mutta edelleen fiilistelen sitä, ettei vessarallia ole ollut edes yöaikaan. Se vielä puuttuisikin edes joskus (jokseenkin) onnistuvia yöunia häiritsemästä, hah! Olo muutoin ihan jees, paitsi virta on alkanut hyytymään ja todella pahasti. Kai tässä on vihdoin myönnettävä, että raskaana ollessa voi joutua tosissaan himmaamaan menoa. Ainakin näin loppusuoralla. Eikä tässä enää kovin ketteriäkään olla. 😀

PS. Äitiyspakkaus vuosimallia 2020 kotiutettu! Score!

Höllivän helteistä juhannusviikkoa!

TSEKKAA MYÖS:
RV 33 – Kehon muutoksista parhaisiin uutisiin

EDELLINEN JUTTUNI:
Herkkukorneri – Kesän light-juomat arvostelussa!

VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset