RASKAUSUUTISESTA JA MENETYKSESTÄ

Huh. Olen saanut niin valtavasti ihania viestejä lauantain postauksen jälkeen, että olen aivan hämilläni ja herkistynyt. Lämmin ja kaunis kiitos ihan jokaisesta, enkä vielä jokaista ole kerennyt avata, lukea ja vastatakaan. Aivan taatusti käyn nämä kaikki yksitellen tässä läpi, kunhan vain kerkeän. On oikeasti ollut koskettavaa, kuinka lämpimän vastaanoton olen teiltä saanut kaikelle tälle.  <3

Tämä postaus on kirjoitettu täysin tajunnanvirtana, ja varoitan, että punainen lanka saattaa kadota jo tässä alkumetreillä, mutta menköön tällä kertaa näin. Enkä tähän pysty millään mahduttamaan lähellekään kaikkea, mitä haluaisi sanoa. Toisaalta olisi ihana keskittyä jo kaikkeen upeaan ja tulevaan, mutta tuntuisi väärältä vain pompahtaa johonkin hattarapilveen, koska se tuntuisi itsestäni lähinnä kiillottelulta ja feikiltä tässä tilanteessa.

Ja ei sillä. Olen ihan suunnattoman onnellinen tällä hetkellä, ja olo tuntuu myös samaan aikaan sekä todella hämmentyneeltä että huojentuneelta. Kun niin paljon on jäänyt sanomatta jo pidemmän aikaa, ja joutunut valikoimaan aika paljon sitä, mitä ylipäätään missään kanavassa julkaisee. Osan aikaa ei ole ollut edes voimia tähän mihinkään, mutta toisaalta mulle on ollut todella tärkeää se, että on ollut jotain tuttua ja turvallista töiden puolella, mihin yrittää edes tarttua, kun koko elämä on ollut muuten aivan sekaisin.

En kyllä ikinä ole blogiani ja someani perustanut koko yksityiselämäni avaamiseen, sillä olen ihminen, joka arvostaa myös suuresti sitä omaa yksityisyyttä ja rauhaa. Samaan aikaan kuitenkin en ole koskaan halunnut tarjota pelkkää pintaa ja kiiltoa, sillä itse arvostan suuresti sitä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Oli sitten kyse upeista ja ihanista tai kurjista ja vaikeista asioista, niin mun mielestä on aina hienoa, että niistä puhutaan. Aivan turhaan häpeillään ja peitellään, mutta ymmärrän kyllä täysin, ettei kaikkea halua ympäriinsä huudella. Jokaisen on hyvä tehdä kuten parhaaksi tuntuu, ja antaa myös muiden toimia parhaaksi katsomallaan tavalla ketään tuomitsematta.

Vaikeista asioista puhuminen

Mulle ei ole itselleni millään tavalla haastavaa puhua vaikeista asioista. Olenkin ollut hyvin avoin tapahtuneen suhteen lähipiirissä, ja se, että olen saanut puhua avoimesti on ollut mulle aivan järjettömän tärkeää ja auttanut käsittelemään asiaa. Näin tämä kaikki on hiljalleen muotoutunut osaksi elämää ja omaa kokemusmaailmaa, eivätkä ne ole jääneet möröiksi kaapinpohjalle.

Koen jollain tavalla todella terapeuttiseksi sen, että voin puhua näistä nyt myös vähän isommalle yleisölle, kun omat ajatukset on saanut eri tavalla kasattua. Tämä helpottaa oikeasti asian kanssa sinuiksi tulemista. Kun voi puhua asioista ääneen ja ilman salailua, piilottelua tai kaunistelua, niin niiden kanssa alkaa olemaan paljon helpompi ja kevyempi elää. Vähentää ristiriitoja omassa päässäni ja tottakai myös työssäni (tai lähinnä tässä työnkuvani muodossa).

En kuitenkaan halua brassailla ja “mehustella” kaikella ikävällä, vaikka jonkun korvaan se aina siltä kuulostaakin, kun jengiä ruudun takana on aika iso joukko. Viimeisin tarve mulla tosiaan on se, että hakisin huomiota tai keräisin klikkejä, vaikka tästäkin sain viime syksynä pari kommenttia sain (kun huimat kaksi tekstiä blogiin kesän ja syksyn taitteessa kirjoitin yleisesti, että aika rankkaa pyöritystä on ollut). Olishan se ihan hitosti kivempaa kirjoitella vain niistä ihanista asioista, kun elämä tarjoaa parastaan. Siitä, että odottaa esikoistaan innoissaan lastenrattaita valkkaillen sen sijaan, että onkin juuri sytyttänyt hänelle hautakynttilän.

Mutta harvan elämä on loppupeleissä pelkkää kivaa ilman yhtäkään töyssyä, ja aika helvetin monta viestiä olen saanut siitä, että kuinka paljon vertaistukea on saanut omiin vaikeisiin ja raskaisiin elämänvaiheisiin. Näitä sain jo kesän lopussa ja syksymmällä, vaikken edes kertonut, mitä olimme käymässä läpi. Oli kuulemma helppo samaistua, vaikka omassa elämässä raskaat asiat eivät olisikaan liittyneet lapsen menetykseen. Eli vaikka joku saattoi jäädä harmittelemaan, ettei nyt saanut herkullisia yksityiskohtia tuntemattoman ihmisen elämästä ja siirsi allekirjoittaneen aivojensa “huomiohuora”-lokeroon, niin tunnetasolla näistä on ollut apua joillekin.

Itsekin olen saanut aivan hurjasti vertaistukea monia muita blogeja, keskustelupalstoja ja artikkeleita vastaaviin menetyksiin liittyen. Niistä sain aivan hirveästi voimaa ja tukea, sillä tunsin olevani aivan järjettömän yksinäinen asian kanssa, ja tavallaan tunnen jossain määrin vieläkin. Siksi toivon, että myös omat kokemukset voisivat antaa vertaistukea edes jollekin, joka menetyksen on kohdannut, tai tuomaan ymmärrystä heille, joiden lähimmäiset joutuvat surun kohtaamaan. Lähimmäisille nämä ovat myös aivan äärimmäisen vaikeita ja neuvottomia tilanteita.

Ja nyt näiden parin päivän aikana olen itkuisin silmin lukenut niin monta viestiä lapsen menetyksestä, varhaisista ja myöhäisistä keskenmenoista, keskeytyneistä keskenmenoista, kohtukuolemista, myöhäisistä keskeytyksistä, kohdunulkoisista ja lapsettomuushoidosta. Vaikka tilanteet ovat olleet monilla erilaisia, niin tunnistan niistä paljon samoja tunteita, vaikkemme täysin samaa olisi kokeneetkaan. Tunteita, joita ei pysty ymmärtämään, ellei itse ole kokenut vastaavaa tai joutunut käsitelemään aiheeseen liittyviä tunteita ja asianhaaroja.

Suru vaikuttaa moneen

Meilläkin menetyksen ja surun lonkerot ovat vaikuttaneet lähes jokaiseen asiaan elämässä tavalla tai toisella. Eräs ystäväkin totesi mulle hetki sitten pitkän keskustelun päätteksi, ettei sitä ole edes voinut ajatella, mihin kaikkeen tämä on meillä vaikuttanut ja kuinka raskas ja pitkä suruprosessi voi olla. Ja mitä oikeasti konkretian puolella lapsen menettäminen toisella kolmanneksella tarkoittaa. Eihän sitä itsekään osannut (eikä tarvinnutkaan) tätä ajatella, ennen kuin kohdalle osui. Eihän siinä kukaan järjissään pysyisi, jos “osaisi” pelätä kaikkea ikävää, jota voisi käydä.

*Hyppää suoraan seuraavaan väliotsikkoon, jos olet herkkä tai olet raskaana ja kärsit peloista. <3*

Toisella kolmanneksella raskaus ja lapsi kun ei vain katoa, jos jotain menee pieleen. Se ei ole yksi viimeistelevä toimenpide sairaalassa tai runsas vuoto, jonka jälkeen kaikki on ohi. Meille se oli sitä, että on oikeasti saattanut oman lapsensa maailmaan, ja nähnyt oman poikalapsensa elottomana edessään. Kymmenen pientä sormea ja varvasta. Silmät, nenä, korva ja suu. Niin valmis mutta silti niin keskeneräinen. Uskokaa tai älkää, se oli myös äärettömän kaunis kohtaaminen.

Siinä myös mietitään, että haudataanko vai tuhkataanko. Pyydetäänkö sairaalapastori siunamaan vai ei, ja otetaanko muistoksi kuvia “synnytyksen” jälkeen meistä kolmesta perheenä. Se on sitä, että on jo äiti ja isä tälle lapselle ikuisesti. Se on sitä, että on jo saanut kokea maailman vahvimman tunteen: äidinrakkauden. Vaikkei lasta saatukaan elävänä syliin. Ja siitä se suruprosessi vasta alkaa, joka on vielä aivan oma tarinansa.

Tuntui omalla tavallaan eheyttävältä julkaista lauantaina päivitys raskaudesta. Olinhan mä viimekin kesänä kirjoittanut vastaavanlaisen raskaudesta ja tulevasta lapsesta kertovan postauksen, mutta sen julkaiseminen vain siirtyi ja siirtyi, ja lopulta jouduin raskain sydämin jättämään sen julkaisematta ja siirtämään luonnokista roskakoriin. Täytyy myös todeta sen olleen sisällöltään ja luonteeltaan aivan erilainen. Huoleton, hämmentynyt ja hassutteleva.

Mutta elämä puuttui peliin, ja pienestä “luultavasti aiheettomasta” huolesta muodostuikin viikkojen edetessä ultra ultralta yhä todellisempi, vakavampi ja viimein lopullinen. Vuosittain vastaavia tilanteita diagnosoidaan Suomessa 5-6 kappaletta. Joskus se negatiivinen lottovoitto osuu vain jollekin, mutta tämä on myös sitten aivan oma tarinansa. Ja tuntuu vieläkin vaikealta käsittää, että tämä kaikki on tapahtunut juuri meille.

Tällä kertaa.

Moni toivoi Instagramin kysymysboksissa kanavissani jatkossa paljon raskaushömppää. Emme ole ihan vielä siellä asti, mutta matkalla sinne. Tällä kertaa emme ole miettineet lapselle nimivaihtoehtoja. Emme ole pohtineet kutkutellen lapsemme sukupuolta, eikä se edes tuntunut samalla tavalla kiinnostavalta tällä kertaa. Emme ole hiplanneet lastenvaatteita kaupassa. Hyvä kun olen uskaltanut täyttää kalenteria viikkoa pidemmälle kerrallaan.

Koen siis toisaalta hyvin haastavaksi samaistua moniin muihin ensimmäistä lastaan odottaviin, ja tässähän se juttu onkin. En odota ensimmäistä lastamme eikä tämä ole ensimmäinen raskauteni, ja tämä on ollut itselleni ihan älytön työmaa käydä läpi ja sisäistää. Ja vaikka karulta tämä kuulostaakin, niin tästä huolimatta koen tässä ihan omanlaisen kauneuden. Tunneside tähän pieneen ihmisalkuun on ollut jo alusta asti niin paljon suurempi, kun on aivan eri tavalla sisäistänyt, mitä tässä on pelissä. Mitä ei halua menettää ja käydä läpi uudelleen.

Luulen kyllä vahvasti, että kun huojentavista uutisista hiljalleen tokenemme, niin saamme ajatuksissamme entistä enemmän tilaa kaikelle keveälle ja huolettomammalle. Perjantain NT-ultra jännitti nimittäin aivan saakelisti, sillä tästä etapista meillä alkoi viimeksi pelko, joka realisoitui lopulta myöhemmin lopullisella tavalla. Tämä NT-ultra oli ehkä kohdallamme tällä kertaa tietynlainen “breaking point”, ja ehkä vieläkin toivun tästä positiivisesta shokista, että kaikki näytti olevan täydellisen hyvin.

Taustamme vuoksi NT-ultran suoritti kätilön sijaan (aivan ihana ja niin lämmin sekä ymmärtäväinen) erikoislääkäri, ja kaikki oli niin hyvin kuin vain näillä viikoilla pystyi näkemään. Siinä ultran aikana selälläni maatessa silmiäni kirveli aivan julmetusti, kun silmäkuopat olivat piripintaan asti kyyneleitä täynnä, kun “hyviä uutisia” alkoi tulemaan toinen toisensa perään. Siinä vain ajatteli, että voiko näin ollakaan? Voiko meille oikeasti tapahtua näin hyviä asioita?

Tuntui ihan saakelin hyvältä lähteä ultrasta kotiin tällä kertaa huojennuksesta hämillään, ja sitä vasta alkoikin kotona kunnolla sisäistämään, että kaikki näytti olevan aivan täydellisen hyvin. Niinkun ihan oikeasti. Meille tarjottiin myös muutaman viikon päähän uutta ylimääräistä ultra-aikaa samalle ihanalle lääkärille, ja tästä tuli niin lämmin ja luottavainen olo. Tuntui hyvältä, että joku oikeasti ymmärsi ja näytti välittävän.

Olen silti aivan järjettömän onnellinen

Ja voi veljet, miten surulliselta ja ankealta tämä kaikki tässä kuulostaa, vaikka eihän tähän saanut edes 10 prosenttia kaikesta mahduttettua. Ja onhan tämä ihan järjettömän raskas matka ollutkin, mutta sitä suuremmalla kaikesta huolimatta tuntuu ihan sanoinkuvailemattoman upealta todeta, että selvitty on. Selvitty vielä niin, että pystyy luottamaan elämään ja sen kauneuteen. Rakastaa aivan valtavasti, ja tuntea olonsa näin onnelliseksi, luottavaiseksi ja elinvoimaiseksi. Että voi oikeasti odottaa tulevaa ja olla niin onnellinen että itkettää.

Vaikka vieläkin välillä miettii, että asiat olisivat voineet mennä toisin, ja vaikka kaipaus on kova, niin jollain tapaa sitä seisoo tässä aivan mielettömän kiitollisena. Rakkaus, kiintymys ja toivo on ollut jo varhaisista viikoista asti niin valtava tätä toista lasta kohtaan, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Ja että voi samaan aikaan rakastaa niin paljon myös meidän ensimmäistä lastamme, jonka menetimme. Molempia rinnakkain.

Saan myös olla aivan valtavan kiitollinen siitä, että olen saanut elämäni takaisin ja palaset tuntuvat loksahtavan taas kohdilleen. Siitä, että aamulla voi herätä päivään hymyillen ja odottavaisena. Niin, että kaikesta huolimatta pystyy olemaan näin luottavainen, toiveikas ja jopa peloton. Jaksaa innostua pienistä ja typeristä asioista, heittää surkeaa läppää, rypeä mustassa huumorissa ja touhuta ihan tavallisia asioita. Elää ihan tavallista ja tasaista arkea, ja nauttia samalla siitä, että saan kantaa sisälläni meidän kesällä syntyvää lastamme.

Ja hitto miten vapauttavalta tuntuu pukea päälle muitakin kuin perunasäkkejä (varsinkin salille), kun ei tarvitse enää pitää vatsaa piilossa. Ne säkit vaan ei oo mun juttu. Ainakaan joka päivä käytettynä. 😀

Toppatakki: TÄÄLTÄ*
Uggit: TÄÄLTÄ*

Miten sitten jatkossa?

Varmasti tulen jakamaan raskauteen ja perheeseen liittyviä asioita tällä blogissa ja somessa. Jossain vaiheessa käsittelen täällä blogissa varmasti myös menetykseemmekin liittyviä teemoja konkreettisemmin, mutta nyt ehkä haluaisin keskittyä myös hieman enemmän niihin iloisempiinkin asianhaaroihin. Ainakin hetkeksi.

Pidän ehdottomasti silti myös vanhat tutut teemat omissa kanavissani mukana, eli pelkäksi mammablogiksi tämä ole muuttumassa. Kaikkea kuitenkin monipuolisessa kombossa kuten aina ennekin, koska sitä te toivoitte mun eilisen IG-kyselyn vastauksia lukiessa. Pidetään siis hyvä sekoitus elämää, treeniä, hömppää, kotijuttuja, ravintoaiheita, ruokaa, herkkuja jatkossakin mukana, ja on kyllä ihanaa, että pystyy jauhamaan myös omastakin elämästä ja kuulumisista paljon avoimemmin tästä eteenpäin. Eli tätä siis myös selkeämmin luvassa. Huhheijaa. Elämä on oikeasti aika hyvää nyt. <3

Haleja uuteen viikkoon! PS. Olette ihania.

LUE MYÖS:
Meidän koti sellaisena kuin se on – Remppa edition

EDELLINEN JUTTUNI:
Raskaana.

Prove by Piia-valmennukset:
Vielä kerkeät mukaan TÄSTÄ!