PASKOJA JUTTUJA MINUSTA
Bongasin Kolmistaan Karoliinan blogista erittäin päheän postausidean. Sellaisen, että kertoilen vähän paskoja juttuja itsestäni. Kun tosiaankin somen kiillotetulla aikakaudella on trendinä kertoa niitä hyviä juttuja itsestä, niin vastapainoksi annan tulla vähän tuutista paskamaisempia piirteitäni ja puoliani.
PASKOJA JUTTUJA MINUSTA
Turhaudun teknologian pettäessä aivan välittömästi, ja kiukuttelen kuin pikkulapsi, kun tietokone ei tunnista ulkoista kovalevyä tai pilvipalvelu ei pelitä.
Jätän kahvikuppeja ja juomalaseja pitkin kämppää. Myös vessaan.
Kun on vaikeaa, niin sulkeudun neljän seinän sisään ja vetäydyn sosiaalisista suhteista. Haluan vain sulkeutua enkä välttämättä vastaa viesteihin, vaikka toisaalta kaipaisin enemmän kuin mitään muuta, että saisin tukea ja ymmärrystä. Mutta en halua valittaa ja vaivata lähipiiriäni, ja olla mikään riippakivi, ja toisaalta koen myös, ettei kukaan voi ymmärtää minua. Vitsit olen hankala.
Olen katkera. Olen katkera elämälle. Olen katkera siitä, että ensimmäinen lapsemme vietiin meiltä pois. Olen katkera siitä, miten rikkinäiseksi se jätti minut. Ja tunnen paskaa oloa tästä, koska tiedän, että monilla muilla on asiat vielä huonommin, vaikka samaan aikaan olen katkera juuri siitä, että nimenomaan meille kävi näin ja miten niin monet muut ovat saaneet lapsensa niin helpolla.
Mun on pakko ”livahtaa” nopeasti ahtaista ihmisväleistä. Ehkä vähän sillain ärsyttävästi, heh. Jos olen kulkemassa jonnekin, niin mun on nähtävästi suorastaan pakko sujahtaa pienestä kolosta kylkiedellä ennemmin kuin kiertää.
Kun kohtaan ongelman tai haasteen, joka vaikuttaa elämääni merkittävästi, niin käännän kaikki kivet, että siihen saataisiin ratkaisu. Joskus tämä johtaa vain pahempaan pään hakkaamiseen etenkin, jos kyse on terveydestä tai hyvinvoinnista.
Ärsyynnyn ja ahdistun aivan suunnattomasti pyytämättömistä neuvoista ja näkemyksistä oikeasti hankalien ja kompleksisten elämän haasteiden äärellä. Edellä mainittuun kohtaan heijastaen: olen jo itse selvittänyt kaikki mahdolliset syyt ja keinot epätoivoon asti, ja toisinaan konsultoinut aihepiirin ammattilaisia eri merkeissä. Esim. 1,5 vuotta kestäneisiin hormonaalisiin uniongelmiin ei auta piikkimatot tai luontaistuotteet, vaan luultavimmin se, että odotan aikaa, jolloin kehoni on päässyt yli kahden raskauden ja imetyksen putkesta hormoniheittelyineen.
Ahdistun myös ”ei kannata murehtia/ei se nyt niin paha ole”-heitoista hankalien ja vaikeiden asioiden kohdalla. Vaikka nämä olisi tarkoitettu hyvällä, niin pistää vihaksi ja turhauttaa aivan helkutisti, sillä koen itseni tällöin vähätellyksi ja väärinymmärretyksi. Asiat ovat usein hyvin kompleksisia, ja suora jyrääminen ”eihän tuo nyt haittaa” tai ”malttia vaan” heitoilla sattuu välillä aivan helvetisti ja pistää vihaksi.
Olen todella huono vastailemaan läheisten viesteihin. Ehkä tässä sosiaalisen median aikakausi ja oma työ painaa kupissa. Viestejä kun tulee päivittäin kolminumeroisia määriä Instaan (directiin ja kuviin), sähköpostiin, blogiin, Whatsappiin ja Facebook-ryhmiin ja näidenkin luonne vaihtelee sisältäen ihan yleisiä kevyitä viestejä, kysymyksiä moneen lähtöön, valmennusviestejä, tarjouspyyntöjä, kaupallisten yhteistöiden sopimista sekä niitä omia yksityisviestejä läheisiltä.
Kun huomaan, että olen unohtanut vastata viestiin ajoissa, niin tunnen tästä huonoa omatuntoa, ja vältelläkseni tätä harmittavaa fiilistä viivyttelen vastaamista alitajuisesti vieläkin enemmän.
Soittelen ihmisille aivan liian harvoin. Mua on kyllä oikeasti välillä haastava saada kiinni. Mutta kaipa mä tarvitsen vaan todella paljon omaa rauhaa, vaikka silti mun läheiset on mulle todella tärkeitä. <3
Haalin itselleni usein liikaa hommaa ja velvollisuuksia, ja kiukuttelen kun hommaa on liikaa. Sitten kun mun on vielä pakko pyrkiä tekemään hommat mielellään paremmin kuin hyvin, niin kertyy vähän lisää kierroksia mittariin.
Jätän vaatekasoja kaikkialle.
Nykyään jos koen, että mulle on tehty paskasti, niin annan asian olla, koska en jaksa vaivata päätäni tällä. Se hyvä puoli on, että pienemmistä jutuista en ihmissuhdesoppaa edes pyri keittämään, vaan kuittaan ne lähinnä olan kohautuksella. Koska kaikkihan ryssii. Isommissa ja syvälle menevissä jutuissa myös annan asian olla, mutta niin annan helposti koko ihmisuhteen. Voin muistella lämmöllä ja tulla edelleen hyvinkin toimeen näyttämättä, että ongelmaa edes on. Mutta that’s it. Olen toki valmis selvittelemään, mikäli koen itseni pahasti loukatuksi tai petetyksi, mutta aloitteen on tultava vastapuolelta. Ennen yritin enemmän, mutta kokemus on opettanut, ettei aina kannata. Just smile and wave.
Kuulostanpa mäkin tosi ihanalta ihmiseltä. 😅 Mutta. Oli itseasiassa yllättävän terapeuttista.
Veikeää viikonloppua!
EDELLINEN JUTTUNI:
Mitä ehtiikään tapahtua 13 vuoden parisuhteessa?
VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset
Hei! Ymmärrän katkeruutesi, mutta haluan vain sanoa, että teille kuitenkin suotiin toinen lapsi aika nopeasti tuon kaiken kamaluuden jälkeen. Sekään ei ole itsestäänselvyys. Tässä pitkään ensimmäistä yrittäneenä ei myös ole kiva katsella, kun tuntuu että kaikki tulevat raskaaksi heti ekalla kerralla puolivahingossa..
Samaistun fiiliksiisi. Piian tunteet täysin validit eikä niitä tule väheksyä, mutta samaistun kyllä mainitsemaasi asiaan, tuntuu että ”kaikki” ympärillä noin vain saavat lapsia kun itsellä vielä yritys päällä. Pitää vaan olla armollinen omia tunteita kohtaan ja erottaa ne siitä ilosta mitä kokee toisten puolesta eikä jäädä vertailemaan tilanteita, etenkään kun ei tiedä mitä se onni on vaatinut
Tätä juuri sanoinkin tuossa, että tunnen paskaa oloa siitäkin tunteesta, ja osittain nimenomaan siksi, että meillä on jo se elävä lapsi sylissä (ja suhteellisen nopeasti).
Mutta. En ole missään vaiheessa pitänyt tätä lasta itsestäänselvyytenä, ja lapsen menetys vaan satuttaa aivan helvetisti ja pitkään huolimatta siitä, kuinka nopeasti on saanut uuden mahdollisuuden elämään.
Sitäkään ei voi tietää, miten paljon se voi rikkoa ihmistä ja pysyvästi, ennen kuin sen kokee itse. Kun näkee oman lapsensa elottomana edessään ja katsoo häntä ensimmäisen ja viimeisen kerran ennen ruumiinavausta ja tuhkausta. ”Uusi lapsi” ei korvaa ”vanhaa”. Toki se voi auttaa eheytymään ja tuo toivoa ja iloa, muttei se vie tuskaa, surua ja katkeruutta mennessään. Se porautuu syvälle. Ja siksi nämä tunteet, jotka ovat vertaiskokemuksien perusteella hyvinkin yleisiä.
Kipeitä asioita ovat tosiaan aiheet lapsien saannin ympärillä. Vaikken edes väitä tietäväni miltä susta tuntuu, niin muistan liiankin hyvin nuo samat fiilikset viime vuodelta, ja hyvin pitkään myös tältä vuodelta, vaikka olinkin taas raskaana ja jopa lapsen hengissä syliini saanut. Tuntuu, että lapsia tupsahtaa ihan tuosta vaan. Helposti ja ilman vastoinkäymisiä, vaikka enhän minä kenellekään vastaavia tai muita haasteita missään nimessä toivo, mutta tästä päästäänkin juuri siihen katkeruuteen. Vaikka totuus on, että yllättävän monilla on näissä erilaisia kipeitä polkuja takanaan. Niistä ei vain puhuta.
Mä toivon kasapäin jaksamista, uskoa ja toivoa sinne. Myös kaikkien toivottomimpien hetkien äärelle, ja toivon, että tekin saatte lopulta sen oman nyytin syliin. ❤️
Joo ja tuota, mitä te olette käyneet läpi, ei voi aidosti ymmärtää kuin vain saman asian läpikäyneet. En itse edes voi kuvitella, miltä tuollainen tuntuu… Uskon, että on edelleen ja varmasti aina miksi -kysymyksiä tuosta.
Musta myös välillä tuntu (huom minun oma fiilis ja kokemus), että ne ihmiset, ketkä ovat raskaana heti kun aletaan yrittää yms, niin eivät ehkä osaa arvostaa sitä raskautta ja lasta niin paljon. Kun ei ole ehtinyt tulla matkaan mukaan mitään huolia. Kun se ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, mekin elämme tosi terveellisesti yms, niin en jaksa enää uskoa, että elintavoillakaan olisi asiaan mitään merkitystä. Joka tapauksessa, kiitos Piia ja hyvää jatkoa ja ihanaa ensimmäistä tulevaa joulua teille perheenä❤️
Mä joskus kommentoinkin tästä ja kiitin, kun avasit aikanaan sitä, kuinka tuskalliselta lapsen menetys tuntui. Koska toisen kokemus on just niin helppo ohittaa toteamalla että “paska juttu, mutta mullapa on tämä ongelma ja sä pääsit sen suhteen helpolla”. Muistan, että just samalla tavalla ajattelin itse sen hetken, kun kirjoitit Eean ilmoittaneen tulostaan. Muistan, että kirjoitin sitä kommenttia silloin todella kauan ja epäröin pitkään, että uskallanko sitä edes lähettää, kun tuntui vaikealta kirjoittaa asiasta niin, että se ei kuulostaisi töykeältä. Sama vaivaa nyt, mutta yritän.
Meillä jokaisella on omat ongelmamme, ja minä koen katkeruutta siitä, että olemme jo yli kaksi vuotta yrittäneet ensimmäistä lasta. Ja koen, että kaikki joilla lapsi on, ovat etuoikeutettuja. Se on se vinkkeli josta minä katson maailmaa, ja josta muista asioista katkeruuden kokeminen tuntuu epäreilulta. Mutta siinäpä tullaankin siihen, että kun kukaan muu ei voi tietää, miltä asia x toisesta tuntuu. Minä en voi pienessä mielessänikään käsittää, kuinka karmea prosessi lapsen menettäminen on ja kuinka syvät haavat se jättää, koska minulla ei ole siihen mitään kosketuspintaa.
Katkera on hankala sana. Vaikka olen katkera siitä, että toiset saavat lapsia sormia napsauttamalla, en ole siitä kenellekään henkilölle katkera. Kenenkään toisen lapsi ei ole minulta pois ja olen vilpittömän onnellinen aina kuullessani iloisia perheuutisia. Mutta samalla se sattuu niin prkleesti. Suomen kielessä ei ole kuitenkaan parempaakaan sanaa tullut vastaan kuin katkera kuvaamaan sitä tunnetta.
Kaiken kaikkiaan, halusin vaan sanoa että kiitos kun kirjoitat. Myös niistä vaikeista asioista, koska se on just se, mikä antaa perspektiiviä. Se toimii muistutuksena siitä, että elämä ei ole kiiltokuvaa ja avaa sitä, että muilla on ihan samoja tunteita, vaikka niiden aiheuttaja olisi eri. Meillä on myös kaikilla oikeus niihin tunteisiin, vaikka kuinka epäreiluilta ne toisesta näkövinkkelistä tuntuisivatkin.
Sudenkorento: Ihan tosi avaavaa pohdintaa. Mäkään en voi tietää, miltä pidempiaikainen tahaton lapsettomuus tuntuu, ja tässäkin jokaisella juuri pidempiaikaisen lapsettomuuden kanssa painivalla on varmasti yhteisiä mutta myös omanlaisiaan tunnemaailman kokemuksia. Mitä itse olen myös lapsettomuudesta kärsivien kanssa keskustellut, niin paljon samaistuttavia ajatuksia on noussut esiin. Paljon myös erilaisia, mutta jotka silti voin jollain tasolla ymmärtää, vaikken tietenkään voi kenenkään muun kokemusmaailmaa täysin sisäistää.
Eikä kukaan voi myös täysin minunkaan vaikka kuinka avaisin, ja tähänkin itselleni kipeään asiaan liittyy paljon asioita ja asianhaaroja, joista en ole puhunut ja joista kaikista en voi edes puhua julkisesti.
Mutta sen tiedän ja ymmärrän, että kipeä toive lapsesta voi sattua aivan perkeleesti ja tuoda pintaan monenlaisia tunteita. Myös sellaisia, joita ei todellakaan haluaisi tuntea, mutta ei ihminen ole ajatustensa ja tunteidensa summa, eivätkä ikävät ajatukset/tunteet tee kenestäkään huonoa ihmistä.
Siihen myös voin samaistua omalla tahollani, että muistan ne monet hetkelliset sielua repivät pistot siitä, että joku muu lapsensa menettänyt oli jo saanut uuden mahdollisuuden. Oli raskautunut uudelleen tai saanut elävän lapsen syliin. Vaikken heille ollutkaan suoraan katkera, mutta sen menetyksen tuottaman musertavan surun ja pelon siitä, ettei uutta mahdollisuutta tule (tai sekin lapsi menetettäisiin tai sillä ei olisi selviytymismahdollisuuksia) toivat esiin hetkellisesti tunteita, että “hyvähän tuon on, kun sillä on elävä lapsi sylissä/tulossa”. Nämä olivat toki hetkellisiä ajatuksen pistoja, koska samaan aikaan nämä tarinat toivat itselle vertaistukea sekä antoivat ripauksen toivoa siitä, että elämä voi vielä tuoda hyvää ja kaunista mukanaan. Minä hetkenä hyvänsä, vaikka kuinka se elämä oli repinyt riekaleiksi.
Katkera on tosiaan hankala sana, koska enhän mäkään ole koskaan ollut kenellekään henkilölle varsinaisesti katkera, että on lapsen/lapsia saanut “helposti”. Vaan jotenkin yleismaailmallisesti elämälle siitä “epäreiluudesta”, että miksi itse on joutunut käymään läpi raskaamman tien.
Tiivistit asian todella hyvin. Kaikilla on oikeus tunteisiinsa. Ja mullekin moni on sitä sanonut (varsinkin viime syksyn synkimmillä hetkilläni), että tyhmä valittaa mulle asiasta X, kun eihän se nyt ole mitään verrattuna siihen, mitä itselläni oli silloin meneillään. Olen tähän aina vastannut, ettei elämä ole kurjuudella kilpailua, ja asiat saavat tuntua ihan valtavan musertavilta ja raskailta, vaikkei ihmishenkiä ole menetettykään. Tunteista saa ja pitääkin puhua, eikä ole liian pieniä murheita, ettei niitä voisi ääneen toisen kanssa käsitellä.
Kiitos kaikille lämminhenkisestä keskustelusta vaikean ja ristiriitaisen asian äärellä. Näistä on todella tärkeä puhua.
Siinä voi sitten miettiä onko oman lapsen kuolema ja lapsettomuuden pelkääminen yrittämisessä mitenkään asioita joita edes kannattaa vertailla keskenään.
Sinulla Emmi on varmasti vaikeaa mutta varmasti on Piiallakin vaikka hänelle lapsi on nyt syntynytkin. Lisäksi voi olla vaikeaa käsitellä surua ja katkeruutta kun painostetaan olemaan vaan onnellinen ja tyytyväinen vauvasta. Ymmärrystä ja rakkautta ei turhaa vertailua ja katkeruutta <3
<3