Neljänkympin kriisi – tervetuloa!
Minulla on ollut jo useamman kuukauden todella rauhaton olo. Vähän sellainen henkisesti kipeä olo. Olen yrittänyt etsiä oloon ratkaisuja, niitä siihen löytämättä. Mietin ensin, ovatko tuntemukset edelleen MS-tautiin sopeutumista. Sitten muistin, että ensi vuonna matkamittariin tulee täydet 40 vuotta. Olotilaan alkoi löytyä syy. Minullahan on neljänkympin kriisi!
Tasavuosiin kuuluu monen mielestä jonkinlainen kriisi, vaikka ikäkriisiin ei tieteellistä faktaa välttämättä löydykään. Keski-iän kriisiin liittyy monenlaisia kliseitä moottoripyörän tai avonauton ostosta kumppanin vaihtoon. Se viidenkympin villitys. Onko se sitten paniikkia siitä, että valtaosa elämästä alkaa olla takanapäin (noin kun ihmisen biologista ikää ajatellaan)? Vai onko se vain luonnollinen oman nahkansa luominen, josta seuraa aika uutena ihmisenä?
Neljänkymmenen ikävuoden kohdalle osuvalle kriisille ei ole virallista termiä, mutta moni kokee sen merkittävänä aikakautena. Miltei niinä viimeisinä vuosina tehdä suuria elämänmuutoksia, kuten perustetaan se oma yritys, josta on kauan haaveiltu. Hankitaan viimein perheenlisäystä. Tehdään viimein se elämäntaparemontti, että voi pitää edes himpun verran sitä nuorekkuutta ulkonäössään.
Kriististä toiseen
MS-tauti on kuljettanut minua nyt kaksi vuotta. MS-tautiin sairastuminen oli ehkä tähän astisen elämäni suurin kriisi. MS-tautiin sairastuminen käänsi maailmani ylösalaisia. Se muutti jokaista elämäni aluetta.
Fyysisesti MS-tauti on romuttanut minua. Toimintakykyni on alentunut ja olen välillä pystynyt liikkumaan vain muutaman hassun sata metriä ja senkin rollaattorin kanssa.
Välttelen monia suurempia sosiaalisia tilanteita, koska uuvun kognitiivisesti niissä miltei naurettavan nopeasti. Olotila muuttuu kaoottiseksi: kuin katsoisi elokuvaa tilanteesta sumuisten lasien läpi. En ole pystynyt palaamaan palkkatöihin sitten sairastuttuani. Sairaus ei ole pysynyt tarpeeksi tasaisena ja kognitiivisten ongelmien nyt pahennuttua entisestään, töihin palaaminen tuntuu itsestä hyvin epätodennäköiseltä.
Olen mielestäni saanut käsiteltyä itse sairastumisen kriisin. Olen tullut aika sinuiksi sen kanssa, että minulla on parantumaton sairaus, joka vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Olen melko sinut uuden minäkuvani kanssa. Sen, jossa MS-tauti on aina läsnä. No sinuiksi ja sinuiksi. Kun elämä sairauden kanssa on koko ajan edestakaisin sahaamista ja jatkuvaa voinnin vaihtelua, niin sairauteen sopeutumista joutuu käsittelemään säännöllisin väliajoin.
Ihanan raastava olotila
Ehkä tämä tämänhetkinen tila on vielä MS-taudin jälkijäristyksiä, johon on myös limiytynyt sitä neljänkympin kriisiä. Olen jostain syystä viime kuukausia peilannut paljon jo elettyä elämääni. Miettinyt turhaan, mitä tekisin nyt toisin (paljon). Tuo taaksepäin katselmus on sen miettimistä, käytinkö tuon ajan järkevästi (aika harva meistä käyttää). Mietin tulevaa. Sitä, mikä elämässä ei ole hyvällä mallilla ja pystyisinkö sitä jotenkin muuttamaan.
MS-tautiin sairastumisesta on ollut se hyöty, että näihin henkisiin kipuihin osaa suhtautua eri tavalla, kuin ennen sairastumista
Tämänhetkinen tunne siitä tienhaarassa olosta on sisäisesti todella repivää ja tuskaista. Ärsyttävä kutina, jota ei pysty raapimaan. Toisaalta se on myös miellyttävää kipua. Sellaisia synnytyskipuja (vaikka ei ne kovin miellyttäviä olleet, mutta niillä oli tarkoituksensa ja ihana lopputulos). MS-tautiin sairastumisesta on ollut se hyöty, että näihin sisäisiin ja henkisiin kipuihin osaa suhtautua eri tavalla kuin ennen sairastumista.
Neljänkympin kriisi – olet tervetullut
Mitä niiden kipujen kanssa sitten pitää tehdä? Olen huomannut, että niiden kanssa pitää vain olla. Niissä ei kannata kieriä liikaa, tai kiirehtiä niiden toiselle puolen. Ei yrittää löytää kuumeisesti niihin ratkaisuja tai tehdä suuria muutoksia. Niiden kasvukipujan kanssa täytyy vain Olla.
Juuri siitä kai se ihana kipu tulee, kun tietää, mitä kriisin toisella puolella on odottamassa. Omasta kokemuksestani tiedän, että siellä kriisin toisella puolella on aina parempi näkökulma elämään. Siellä on usein myös uudenlaista seesteisyyttä.
Mitä odottaa neljänkympin kriisiltä?
MS-taudinkin vuoksi en odota elämältäni tai itseltäni enää paljoa. Ja se ei ole huono asia. Elämä ilman suuria odotuksia on yllättävän mukavaa. En tässä neljänkympin kriisissäkään ole tilassa, jossa koen, että nyt jos koskaan on aika alkaa toteuttamaan unelmiani ja itseäni.
En kysy, mitä minä todella haluan elämältä. Ennemminkin kysymys on, mitä elämä haluaa minulta ja kuka minä oikeasti olen niiden kaikkien elämän aikana kerättyjen roolien ja maskien takana? Olen pikkuhiljaa herännyt siihen, että sen ihmisen todella haluan tavata.
Ehkä neljänkympin kriisi on sitä, että vihdoin uskaltaa irtaantua kaikesta siitä, mitä ajattelemme meidän PITÄISI olla. Sen sijaan löydämme itsemme ja uskallamme olla juuri sellaisia kuin olemme meidän vahvuuksien ja ennen kaikkea heikkouksiemme kanssa.
Onko ikäkriisi sinulle ajankohtainen asia? Mitä vinkkejä sinulla on iän tuoman kriisin keskellä olevalle?
🧡🧡🧡🧡🧡🧡🧡
Suosituimpia postauksia:
Curly Girl Metodi – toimiiko se?
Lantionpohjan lihasten vahvistaminen Perfect PFE-laitteen avulla