Mitä yllättävää opin sopeutumisvalmennuskurssilla?

Kotiuduin eilen sopeutumisvalmennuskurssilta. Viisi päivää meni nopeasti kauniissa ympäristössä Peurangalla, Laukaalla. Vaikka koti-ikävä ehti yllättää useampaan kertaan, nautin kyllä täysin rinnoin hotellin tarjonnasta: kolmesti päivässä tarjottavasta maistuvasta ruoasta, kauniista ympäristöstä järvimaisemineen, unohtamatta hemmotteluhetkiä kylpylässä. Peurunkaa voin suositella myös lomakohteena. Kun talous antaa myöten, niin sinne täytyy joskus palata perheen kera vaikka pienelle parin yön lomamakalle. Hotelli ympäristöineen olivat itselle tarvittava pieni luksus rankkaan vuoteen. Entä se sopeutumiskurssi itsessään?

Kyllä miinuksiakin löytyy

Hoidetaan ensin miinukset alta pois. Miinuksena kurssilla oli aika tiukka aikataulu. Useimpana päivänä ohjelma alkoi jo kahdeksan jälkeen ja lepotaukoja ei juurikaan ollut. Se oli hieman kinkkistä fatiikista kärsivälle kun informaatiota oli sulateltavana aika paljon.Sitten niihin plussiin kun miinuksia ei löytynyt yhtä enempää.

Vertaistuen voima

Iso plussa ja varmasti yksi tärkeimmistä sopeutumisvalmennuskurssin tarkoituksista on vertaistuki. Meitä kurssilaisia oli vain viisi. Se etukäteen jännittämäni kahden hengen huoneeseen majoittuminen vieraan ihmisen kanssa olikin erittäin hyvä juttu. Toinen MS-tautia sairastava, keskusteltavaa riitti ja juttu luisti.

Oli todella mukavaa tavata ihmisiä, jotka tietävät, miltä minusta sairauden kanssa tuntuu. Ennen kaikkea, miltä se uupumus eli fatiikki tuntuu! Viikon aikana ei tullut kertaakaan olo, että sairauden kanssa on yksin ja kukaan ei ymmärrä. Sairaudesta ja sen oireista sai keskustella toisten ms-ihmisten kanssa. En ole oikeastaan aiemmin kokenut vertaistuentarvetta, mutta nyt huomasin sen tärkeyden. On voimaannuttava tuulettaa tunteita MS-taudista ja kaikkeen siihen liittyvästä ihmisten kanssa, jolla siitä on kokemusta.

Saattaisit olla kiinnostunut postauksesta: Fatiikki eli uupumus – mitä se on?

Jotkut huomiot latisti

Epäilin lähtiessäni, että en saa kurssin annista paljoa irti, koska olen elänyt sairauden kanssa jo yli vuoden. Sen alkukiemurat ovat tulleet jokseenkin tutuksi. Olin toisaalta oikeassa. Informaatio sisälsi paljon asiaa, jotka tiesin, MUTTA…tuttu sanonta “kertaus on opintojen äiti” sopii tähän paremmin kuin hyvin.

Oli myös hyvää, mutta myös hieman latistavaa huomata, että vaikka voin itse vaikuttaa aika paljon siihen, miten jaksan sairauden kanssa…mutta toisaalta taas en. Tästä esimerkkinä MS-potilaan ravitsemussuositukset: sama kuin muiden eli se tuttu ravitsemuspyramidi ja lautasmalli. MS-potilaan liikuntasuositukset ovat myös melko samat kuin muilla aikuisilla, eli UKK-instituutin liikuntapiirakan mallin mukaiset.

Elämään tarvitaan liikunnan ja ravitsemuksen lisäksi myös rentoutumista sekä palautumista, kulttuuria henkiseen hyvinvointiin unohtamatta. Mitään ihmeellisempään “kikkailua” ei tarvitse tehdä ja toisaalta sitä sen ihmeellisempää “kikkailua” ei valitettavasti ole estämässä sitä, etteikö sairaus eläisi ja etenisi lääkityksestä huolimatta (tietenkin toivon, että lääkitys jarruttaa sairautta). Ainahan sitä pitää sormet ristissä, että olisi jokin varma juttu, jolla saisi heittää pitkät hyvästit sairaudelle.  Mukavaa ja kannustavaa oli kuitenkin huomata, että olen korjannut elintapojani oikeaan suuntaan oman hyvinvointini kannalta.

Oma suunta kirkastui

Tuohon oikeaan suuntaan liittyen sain kurssin voimaannuttavimman opin. Niin kuin pitääkin, sopeutumisvalmennuskurssilla oli useampi ryhmäkeskustelu psykologin kanssa. Juuri sieltä sain sen opin, jota en ajatellut vieväni kurssilta mukanani. Tässä se tulee:

Jos me mennään kohti meidän konkreettisia tavotteita ja tehdään sinne johtavat valinnat omien arvojemme mukaisesti, niin loppujen lopuksi se, pääsemmeko sinne tavoitteeseen ei oikeastaan ole merkittävää. Se matka on tärkeä.

Hieno ajattelumalli, eikö? Se suo sitä armollisuutta itseä kohtaan. Meillä on niin valtava kiire usein sinne päätepisteeseen asioiden kanssa ja matkalla viipyminen olisi jotenkin paha asia. Ei ole. Matkalla tehdään jo paljon muutoksia.

Sopeutumisvalmennuskurssi laittoi jotain alkuun minussa. Se jokin on, että olen alkanut miettiä omia arvojani ja huomasin, että ne eivät ole minun jokapäiväisessä elämässä ohjaamassa valintojani. Niitä valintoja ja rutineeja ohjaa edelleenkin liian paljon ulkopuoliset tekijät. Ja aivan tarpeettomasti. Kurssi kirkasti kuvaa siitä, millaisen elämän haluan. MS-tautiin sairastuminen on sita jo ajanut tiettyyn suuntaan ja sopeutumisvalmennuskurssin opit antoivat siihen lisää varmuutta.  Olen alkanut asettamaan konkreettisia tavotteita sitä varten (niistä ehkä joskus myöhemmin lisää).

Miten on, ohjaako sinun päivittäistä matkaa omat arvosi?

Sopeutumisvalmennusta elämään

Jos olisi mahdollista, niin meidän kaikkien olisi hyvä käydä aika ajoin sopeutumisvalmennuskurssi. Vaikeiden ajanjaksojen aikana tai juuri niiden jälkeen. Uskon, että me kaikki olisimme ainakin himpun verran tyytyväisempiä elämiimme, kun saisimme muistutusta miten itse voimme edistää hyvää oloamme terveellisesti ja kohtuudella, oppisimme palautumaan sekä rentoutumaan. Saisimme muistusta siitä, kuinka epävarmaan ja muutosrikasta elämä on, mutta kuinka selviämme niistä. Ja ennen kaikkea muistamaan, että tämä elämä on matka, jossa meistä harvoin tulee missään suhteessa valmista.

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille 🧡

Seuraatko blogia jo somessa? Jos et, niin klikkaile alta itsesi seuraajaksi.

 Instagramista @mariaisstrongblog ja Facebookissa tästä