Keskinkertaisuuden kirous

Pystytkö myöntämään olevasi keskinkertainen? Et nyt niin erityinen, etkä nyt niin alakanttinenkaan. Keskellä. Juuri siinä leveimmässä kohdassa kaaviota valtaosan kanssa. Et mitenkään erityinen vaan aivan tavallinen talliainen. Minulle sen myöntäminen ainakin tekee tiukkaa.

Sisimmän kumahdus

Useampi vuosi sitten kyselin itseltäni ja “ylhäältä”, mitä minun pitäisi tavoitella. Mikä on minun elämäni suunta ja mitä minusta tulee? Tuntui, kuin sisimpääni olisi laskeutunut vastaus, joka kumahti sisälläni: ” Sinä olet vaimo ja äiti. Tämä riittää”. Tämä vastaus ei tietenkään tyydyttänyt minua. VAIN vaimo ja VAIN äiti. Mitä minä saan siitä irti, jos en tavoittele jotain suurempaa vaan tyydyn noihin kahteen asiassa, jotka pystyn tekemään vasemmalla kädellä ohimennen jotain muuta tavoitellessani?

Riittääkö keskinkertainen elämä?

Tuolloin minulla oli vielä terveen paperit. Minulla oli aina etiäinen siitä, että jos sairastun johonkin vakavaan sairauteen, se on MS-tauti. 14 vuotta ensimmäisestä etiäisestä minulla diagnosoitiin kyseinen sairaus.

MS-tauti on vienyt minulta toistuvasti toiminkykyä. Kotonakaan ei tehdä enää mitään ohimennen. Voimavarani ovat erittäin rajalliset ja minun täytyy miettiä usein tarkkaa, mihin ne uhraan.

Työssäkäyminen on koko ajan yhä epätodennäköisempää. En pääse tavoittelemaan suunnitelmiani työelämässä.  Tuo syvä sisimmän kumahdus äitiydesta ja vaimona olosta alkaa nyt käydä järkeen ja olen miettinyt, pitäisikö siihen jo uskoa. Vaikka minulta viedään elämästä paljon, voin edelleen olla äiti ja vaimo, mutta riittääkö se? Sehän on todella, todella…keskinkertaista elämää! Vai onko? Pitää huolta elämän rakkaimmista ihmisistä…

Saattaisit pitää postauksesta: Kaksikielisen perheen äitinä

Keskinkertaisuuden kirous

Milloin keskinkertaisuudesta oikein tuli kirosana? Sitä se on aina ollut omassa sanakirjassani. Olenko ainoa, joka yhdistää keskinkertaisuuden laiskuuteen – ihmiseen, jolla ei ole tavoitteita tai unelmia? Itseään kun täytyy viedä mahdollisimman paljon äärirajoilleen – kokeilla, kuinka pitkälle itseään voi venyttää ja millaista potentiaalia itsestään voi paljastaa.

Onhan toki niitäkin, jotka ottavat rennosti. Ihminen, joka ottaa rennosti, on hänkin paneutunut paneutumalla siihen, miten elää elämään “zenissä”. Hänkin on rentouden mestari – kaukana keskinkertaisesta.

Onko todella näin, että keskinkertaisuus on pahasta, vai olenko sisäistänyt markkinamiesten uskomukset? Nyt olen huomannut nimittäin, että juuri siinä keskinkertaisuuden syleilemisessä taitaa piillä avain hyvään elämään.

Saattaisit pitää postauksesta: Kaikkea ei voi laittaa ruuhkavuosien syyksi

Keskinkertaisuuden välttely johtaa loppuunpalamiseen

Tosiasiahan on, että meistä valtaosa on keskinkertaisia. Jos suurin osa olisi erityisiä, olisi erityinen keskivertoa eli ei lainkaan erityistä. Minunkin täytyy myöntää, että vaikka olenkin muiden tavoin uniikki yksilö, olen myös todella keskinkertainen. Keskiverto Maija Meikäläinen, jolla on todella keskiverto ja keskinkertainen elämä.

Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä keskinkertaisempi huomaan olevani. En ole tehnyt mitään, mitä kukaan muu ei olisi jo tehnyt. Oikeastaan rämmin läpi useimmista päivistä tavoitteenani vain selviytyminen. Tästä omat vanhempanikin minua lohduttavat: kunhan taas yhdestä päivästä pääsee läpi. Sitähän se elämä pohjimmiltaan on. Päivästä toiseen.

Ehkä juuri siinä keskinkertaisuuden karttelussa on syy, miksi meistä moni on loppuunpalaneita ja toisaalta eksyksissä. Tavoittelemme “sitä jotain”. Jotain, mikä tekee meistä kaikkea muuta kuin keskivertoa. Sitä jotain, jota ei taida olla kuin harvojen ulottuvissa.

Saattaisit pitää postauksesta: Mitä tapahtuu, kun perfektionisti sairastuu?

Uskon, että monet parisuhteiden eroon johtavat ongelmat alkavat siitä, että liiton huomaa olevan keskinkertainen

Keskinkertaisessa parisuhteessa ei ole paljon niitä elementtejä, joista meille uskotellaan hyvän parisuhteen koostuvan. Niihin uskomuksiin peilatessaan usein havaitsee parisuhteensa olevan keskinkertainen. Missä on suuri romantiikka? Kynttiläillalliset ja yhteiset harrastuksen? Ex-tempore reissu viikonlopuksi Pariisiin.  Syvälliset keskustelut porealtaassa päätyen tuntien intohimoon satiinilakanoissa…

Oma parisuhteeni on ainakin todella keskinkertainen. Näin ainakin luulisin. Meillä on nykyään aika vähän yhteisiä juttuja tai kiinnostuksen kohteita. Olen nimittäin muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana paljon. Mieheni ei ole juuri lainkaan.

Me emme harrasta yhdessä tai vietä aikaa tuijotellen toisiamme silmiin, puhumattakaan sellaisesta alkuhuuman romantiikasta. Siitä huolimatta me olemme monella tapaa kuin yksi. Osaamme usein lukea toistemme ajatuksia. Toimimme valtaosan ajasta saumattomasti yhteen. Harva ymmärtäisi meidän keskinäistä huumoria, jonka sivustakatsoja saattaisi mieltää toiselle ilkeilyksi. Keskinäinen kiusoittelu on meidän välistä rakkaudentunnustusta.

Meillä on mieheni kanssa yhteisenä päämääränä kasvattaa lapsemme ja taata heille turvallinen koti. Säästämme muutamia lasten leluja mahdollisia lapsenlapsia varten. Yhteinen tulevaisuus on aina mielessämme. Rakastamme toisiamme. Meillä on tahtotila olla yhdessä läpi vaikeuksien ja toisen lupaukseen voi luottaa. Toimiva liitto – useinmiten. Kestävä – sitä kohti teemme koko ajan töitä. Keskinkertainen parisuhde – varmasti.

Saattaisit pitää postauksesta: Eron partaalla – miten selvitä siitä?

Haluaisin, että lapseni kasvaisivat keskinkertaisuuden syleilyyn

Lapsillemme valehdellaan nykyään, että heistä voi tulla mitä tahansa. Eihän se ole totta! Harvasta suomalaisesti voi tulla Amerikan presidentti ja siihen Suomenkin presidenti paikkaan pääsee vain yksi kerrallaa. Hyvin pieni murto-osa urheilua harrastavista päätyy ammattilaisurheilijaksi. Ei, kaikista ei tule teemuselänteitä, vaikka kuinka yrittäisi. On huomattavasti todennäköisempää, että meidän lapsistamme  tulee keskinkertaisia, kuin erityisosaajia (tästä some-maailmasta huolimatta).

Suorittamisen maku alkaa valitettavasti usein jo pienestä pitäen. Lapsen kalenteri täyttyy harrastuksista. Vauva viedään musiikkileikkikouluun paukuttamaan marakassia – eihän sitä tiedä, vaikka siitä tulisi muusikko isona. Harvemmin lapsen annetaan rauhassa kasvaa ja olla keskinkertainen lapsi. Lapsen lahjakkuus täytyy kaivaa mahdollisimman varhain esiin ja alkaa työstämään sitä – tavoitteena tietenkin kaikkea muuta kuin keskinkertaisuus. Valitettavasti tunnistan äitinä itseni tästä kuvauksesta.

Nykyään olen alkanut antaa lasten olla rauhassa, enkä yritä keksiä lisää harrastuksia. Minä kun olen se, joka näyttää esimerkkiä keskinkertaisuuden hyväksymisestä. Kuopuksemme ei ole vielä harrastanut mitään, mutta hän on luova. Tanssii, piirtää, keksii koko ajan jotain ja on kiinnostunut musiikista. Hän on ainutlaatuinen, mutta mitä luultavammin keskinkertainen. Ja hyvä niin.

Saattaisit pitää postauksesta: Sairastunut äiti pohtii: Mitä lapsi tarvitsee?

Eikö sitten kannata tavoitella erinomaisuutta tai keskivertoa parempaa?

Toki kannattaa kokeilla rajojaan ja tavoitella unelmiaan, jos niitä on. On hyvä muistaa, että monet suuret keksijät ja taiteen tekijät ovat saaneet osakseen arvostusta vasta vuosikymmenien, ellei -satojen saatossa. Tuotokset ja ideat ovat muhineet siinä keskinkertaisuus ympärillään ehkä kauankin aikaa ennen kuin ne on ajan myötä huomattu erityisiksi. Erityistä kun ei voi olla, ellei sitä ympäröi keskinkertaisuus.

Ehkä nykyajan erinomaisuus ei valitettavasti liity niinkään tärkeisiin suorituksiin ja tuloksiin, vaan enemmän rahaan, näkyvyyteen ja siihen, että on sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ehkä ei. Mistäpä minä sen oikeasti tietäisi. Olen keskinkertaisilla aivoilla varustettu keskinkertainen ihminen, joka kirjoittaa keskinkertaisia ajatuksiaan keskinkertaiseen blogiinsa ja yrittää keskinkertaisesti syleillä omaa keskinkertaisuuttaan.

Seuraatko blogia jo somessa?

Instagramissa @mariaisstrongblog ja Facebookiiin tästä