Ennen kuin kritisoit – kävele kilometri kengissäni

( Scroll down for the English summary)

Jos joku sattui olemaan Helsinki-Vantaan lentokentällä toissapäivänä ilta-aikaan, saattoi hän kuulla hyvin äänekkäitä ja kiukkuisia kommentteja lentojen myöhästymisestä kahdelta aikuiselta. Ohikulkija tai kanssamatkustaja saattoi seurata arvostellen, kuinka vanhemmat eivät näyttäneet saavan komennettua kahta lastaan, vaikka kielsivät kymmeniä kertoja ja korottivat ääntään useasti. Töykeitä ihmisiä ja huonoja vanhempia.

Niinpä. Me ollaan, tai ainakin itse olen, turhankin nopea tuomitsemaan muita ja muiden käyttäytymistä jos en ääneen niin ainakin mielessäni. Minulla on oletus, miten julkisilla paikoilla käyttäydytään ja millä tavalla lapsia kasvatetaan sekä ohjataan. Siihen oletukseen vaikuttaa kaikki kulttuuriperimästä omaan henkilökohtaiseen historiaani.

Arvelisin, että valtaosa ihmisistä seuraa noita kirjoitettuja ja kirjoittamattomiakin käyttäymissääntöjä: kohteliaisuutta, hyviä tapoja ja siistiä käytöstä julkisilla paikoilla. Jos joku näistä poikkeaisi, on siihen usein jokin järkeenkäypä syy sen sijaan, että sen hetkinen huono käytös kuvaisi ihmisen yleisiä toimintatapoja. Itse ainakin ajattelen olevani valtaosan ajasta aika ystävällinen, kohtelias ja melko kärsivällinenkin (tästä viimeisestä perheeni on varmaan toista mieltä). Toissapäiväinen käytökseni  poikkeaa normaalista käytöksestäni ja siihen, sekä lasteni käytökseen, on varsin järkeenkäypä syy. Hyväksyttävä, ehkä ei, mutta silti järkeenkäypä.

Palasimme toisaapäivänä Englannista vietettyämme siellä melkein kaksi viikkoa joulun ja uuden vuoden yli. Matkat ovat todella pitkät, johon kuuluu matkustamista taksilla, bussilla ja kahdella lentokoneella lentoasemalla odottelusta puhumattakaan. Kotimatkaa edeltävä yö oli vähäuninen. Tällä kertaa kuuntelin ulkona hurjasti puhaltavia Eleanor-myskyn tuulia ja mieheni oli useasti googletellut matkustusinfoa. Päästäänköhän me kotiin. 

Paluumatkalla heräsimme aamukolmen aikaan. Väsyneet lapset ylös. Matkatavaroiden viimeinen ahtaus laukkuihin. Taksi ilmoittaa tekstiviestillä olevansa ulkona. Ei ollut, vaan parin korttelin päässä väärässä osoitteessa. Taksilla linja-autoasemalle.  Pari tuntia linja-autossa. Aina yhtä kaoottiselta vaikuttava Heathrow lentokenttä. Pitkä odotus. Kuten pahoin pelkäsimme, Helsinkiin menevä lento oli myöhässä. Jatkolennolle ehtiminen vaikutti koko ajan epätodennäköisemmältä.

Vartti ennen jatkolennon lähtöä kone saapuu Helsinkiin. Odottaako seuraava kone meitä? Ei odota (ja kuulemma jatkolento oli sekin lähtenyt myöhässä). Saamme liput jatkolennolle, jota pitää odotella yli neljä tuntia. NELJÄ TUNTIA?!? Ei ole totta. Lapset ovat jo väsyneitä, hervottomia eivätkä tunnu kuulevan mitään. Vanhempien suupielet kiristyvät. Äidin ms-oireet alkavat ärsyyntyä väsymyksestä ja stressistä. Vartalo tuntuu kankealta. Käsissä ja jaloissa juoksee kipeitä sähköiskuja.

Onneksi kuitenkin kohta ollaan kotona…kunnes…jatkolennon ilmoitetaan olevan myöhässä. Arvio tunnin-kahden välillä. Siinä vaiheessa äidiltä ainain loppuu viimeisinkin huumorin pisara. Tekee mieli huutaa kurkku suorana (ja ehkä sitä kanssaodottelijoiden mielestä teenkin). 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsemme kotiin kuusi tuntia myöhässä. Elämä yleensäkin on turha matka, jos siitä ei opi jotain. Itse opin tuosta loputtomalta tuntuvasta päivästä, että en osaa vielä hengitellä rauhallisesti hetkessä, tilanteessa kuin tilanteessa. Oma karmaiseva päiväni myös muistutti itseä siitä, että toisen kengissä pitää todella kävellä kilometri (walk a mile in my shoes) ennen kuin toista ja toisen käyttätymistä voi todella ymmärtää.
_________________________________________________________________________________
Summary in English ” Before you criticise- walk a mile in my shoes”: The journey back home from England was horrible. We were home 6 hours later that we should’ve. Flight from England was late and our connecting flight to our home town could not wait for 10 to 15 minutes for us and few other passengers. The children were exhausted as we’ve been up since 3 am. They were misbehaving. I was tired and ms started to play up. When we were boarding our final flight home we were told that the flight is delayed from hour to two, I could not control myself and let out few very loud comments (which I am positive of that everyone around me heard).


What I noticed from that horrible day was that I still do not remember just to breath no matter what situation. Just take it as it comes. Second, I was reminded NEVER to judge anyone or their behaviour. You really do not know what others go through unless you walk a mile in their shoes.