Tämä on teille futisvanhemmat

Meistä kaikista ei ole valmentajiksi, joukkueenjohtajiksi, sihteereiksi, huoltajiksi, eikä autenttisiksi futismutseiksikaan. Siksi arvostankin erityisesti niitä äitejä ja isiä, jotka – viikosta toiseen, ympäri vuoden ja seiskalta sunnuntaiaamuna- ja mikä tärkeintä: innostuneina, vetävät treenejä, leipovat mokkapaloja, lähettelevät infoviestejä ja pitävät puffettia. Meistä kaikista kun ei tähän ole.

Lapseni harrastavat liikuntaa useamman kerran viikossa: tanssia, koripalloa ja jalkapalloa. Moni lapsen joukkueista ja lajeista pyörii lähes täysin vapaaehtoisvoimin: vanhempien innokkuuden, auttamishalun ja motivaation ansiosta. Vanhempien joukosta on löytynyt ja valikoitunut asiansaosaava ja lasten kanssa toimeentuleva valmentaja, järjestelmällinen joukkueenjohtaja ja empaattinen huoltaja. Moni joukkue ei pyörisi ilman näitä isiä ja äitejä, jotka oman työnsä ohella hoitavat vielä iltaisin ja viikonloppuisin lasten futis- tai korisjoukkueen asioita.

Halun olla mukana lapsen harrastustoiminnassa tulee kuitenkin lähteä omasta tahdosta ja innosta. Valmentaja joka tuskailee lähtöä nappulatreeneihin tai joukkueenjohtaja, joka turhautuu pelien ja tuomareiden järkkäilyyn, tai muiden vanhempien kanssa asioimiseen, ei ole oikeassa paikassa.

Junnujoukkueissa ei mielestäni pitäisi syntyä kyräilyä vanhempien kesken siitä, kuka tekee enemmän, kuka vähemmän. Kaikilla ei välttämättä ole aikaa, resursseja ja mikä tärkeintä, aitoa intoa, olla aktiivisesti mukana lapsensa harrastustoiminnassa.

Itse olen ottanut kuskaajan ja leipojan roolin. Niissä olen hyvä! Joukkueenjohtajaa minusta ei järjestelmällisyystaidoillani tulisi. Ymmärrän, etteivät lasten harrastukset pyörisi ilman vanhempien panosta. Silti tulee tiedostaa, että lähtökohtia on monenlaisia. Jollekin perheelle isomman lapsen harrastusaika voi olla ainoa hetki kun vanhempi pystyy viettämään aikaa nuoremman sisaruksen kanssa tai tekemään (koti)töitä.

Lapsen into harrastaa ei kuitenkaan välttämättä säily, jos vanhempaa ei pätkääkään kiinnosta, mitä lapsi harrastuksessaan tekee. Motivaatio lopahtaa silloin usein viimeistään siinä vaiheessa, kun paras kaveri lopettaa, muuttaa tai vaihtaa lajia. Aikuisen kiinnostus lapsen tekemiseen, myös harrastamiseen, on pieniä tekoja. Jos aikuinen lapsen harrastuksen kautta ainoastaan ostaa itselleen omaa aikaa, voi lapsi kokea, ettei hänen taitojensa kehittyminen tai ylipäätään se, mitä hän tekee, sinänsä kiinnosta aikuista.

Opettajana urheilulukiossa näen päivittäin nuoria huippu-urheilijan alkuja. Pisimmälle pääsevät yleensä ne, joiden vanhemmat ovat aktiivisesti nuoren urheilussa tukena ja mukana. Kaikki eivät tähtää huipulle eikä kaikkien lapsista voi tulla olympiavoittajia tai NHL-tähtiä, ja tämä olisi myös vanhempien hyvä muistaa. Vanhemmat voivat kuitenkin oman toimintansa kautta välittää lapsilleen asennetta työntekoa, vastuunottamista ja muiden huomioimista kohtaan. Se, miten lapsen harrastamiseen suhtaudutaan, miten siihen osallistutaan, on osa oppimisprosessia, joka muovaa lapsen ja nuoren suhdetta työhön, yrittämiseen, sinnikkyyteen ja elämään yleensä.

Kiitos siis teille vanhemmat, jotka hääräätte innokkaina kentällä, sen laidoilla ja pukkarissa. Teidän aito ilonne siitä, että saatte olla mukana lasten harrastustoiminnassa, näkyy kyllä. Muistetaan kuitenkin, ettei kaikista tule hyviä valmentajia, joukkueenjohtajia, sihteereitä tai huoltajia. Annetaan vanhempien tehdä erityisesti niitä asioita, joissa he ovat hyviä ja, jotka sujuvat luonnikkaasti. Pari pellillistä mokkapaloja onnistuu koska vain, mutta täysiveristä futismutsia minusta ei silti taida koskaan saada. Joukkue olemme me.

<3 Anna