Matto, joka vedetään alta

Tässä sitä jälleen ollaan ja niellään kyyneliä epätoivon keskellä. Optimistisuus kantaa pitkälle ja se antaa toivoa, mutta silloin tuppaa tippumaan korkealta ja kovaa. Voin kertoa, että neljä huonoa yötä ja kokopäivätyö on aikamoinen yhdistelmä. 

Ensimmäinen herääminen. Toinen herätys, mikähän tänä yönä on? Viides herääminen, mitä tämä nyt on? Kymmenes herääminen, eiköhän tähän voi lopettaa laskemisen. Eiköhän niitä heräämisiä tullut toinenkin kymppi vielä laskematta. Ehkä. Siinä erään yön fiilikset. 

Kaikkea tuttua ja turvallista; naama punoittaa, vatsa toimii taas epämääräisesti ja yöt menee itkiessä kipua. Oireet ovat palanneet ja kaikki merkit ruokavalion kaatumisesta leijuu käsien ulottuvissa. Vielä tuo taapero on touhukas, kohtuu iloinen oma itsensä, mutta kyllä tämä olotila kohta alkaa näkymään jos paha olo pääsee ottamaan vallan. 

Korkealta ja kovaa, se kertoo kaiken. Minulla ei ole suunnitelmaa jatkosta, suunnitelmaa mitä teemme jos jotain täytyy jättää ruokavaliosta pois eikä suunnitelmaa millä korvata tippuvia. Olemme kirjaimellisesti tyhjän päällä, koska uskoin meidän ruokavalion vihdoin kestävän. Se näytti niin lupaavalta. Rehellisesti sanoen tämä on hyvin hajottavaa ja sydäntä repivää, kun matto vedetään jalkojen alta ja saa tippua korkealta kovaa.  

Tämä on se hetki, kun tuntuu ettei tämä helpota ikinä. Emme saa edes turvaruokia ikinä, emme saa ikinä edes pohjaa tälle kaikelle jonka päälle yrittää rakentaa jotain lisää. Matto vedetään aina vain jalkojen alta ja aloitetaan tyhjästä rakentamaan jotain uutta. Minulla ei ole mitään sanottavaa tällä hetkellä enempää; takki on aika tyhjä.

Samaan aikaan ihailen, kuinka jonkun toisen taapero kokkailee vanhempien kanssa, kuinka toinen taapero käy vanhempiensa kanssa syömässä ravintolassa listalta tilaten ja kolmas syö omenoita suoraa puusta. Meillä sen sijaan ei mielletä kanaa lihaksi, lakritsaa kutsutaan madoiksi ja ei tiedetä omenan olevan omena; millä tuo voisikaan tietää? Ei saisi olla kateellinen tai katkera tai verrata muihin, mutta väkisin sitä tämän kaiken keskellä aina välillä sortuu siihenkin. Valitettavasti.