Tuija Pehkonen
Tuija Pehkonen

Olenko mä rohkea?

Tänään kuulin sen taas. Ohimennen tuttu tokaisi harkitsevansa elämänsä ensimmäistä reissua yksin. Kuulemma mun matkatarinat, instastoryt ja kaiken maailman kohtaamiset liskojen kanssa olivat inspiroineet häntä. Että hänkin oli pitkään jo halunnut, muttei oikein millään ollut rohjennut.

Jäin miettimään tätä. Tuntui kivalta, että hän sanoi sen ääneen. Moni muukin on sanonut. Moni on tullut kertomaan, että mä olen rohkaissut esimerkilläni uskaltamaan. Pyyhin tuon pois ja kirjoitin uudelleen. Onko tuo liian hurjasti sanottu? Voiko se tosiaan olla näin? Enhän minä mikään seikkailija ole ja rohkeudenkin kanssa on vähän niin ja näin. Vai onko?

Mähän olen aina itse ihaillut rohkeita ihmisiä, pitänyt heitä esikuvinani. Olen ajatellut, että mä olen eri sarjassa. En halua hyppiä benji-hyppyjä, en ajaa kilpaa ja välillä ihan tavallisetkin jutut saattavat vähän pelottaa mua. Toisinaan paljonkin. Joskus lenkillä olen saanut päähäni hullun ajatuksen, että josko epähuomiossa keskityn liikaa musan kuunteluun ja juoksen ratikan alle. Mua pelottaa myös Heurekan tasapainopyörällä ajaminen. Välillä pelkään ihan kauheasti läheisteni puolesta. Pientä siskonpoikaani en uskaltanut alkuaikoina ottaa kannettavakseni ennen kuin riisuin villasukat jalastani – etten vaan kaatuisi. Haluaisin kuitenkin ajatella, että kaikki tuo on ihan normaalia. Että jokaisen inhimillisen ihmisen ajatukset harhailevat heikkoina hetkinä ja jokaisella on pelkonsa. Mutta voisinko mä kuitenkin olla elämässäni ja valinnoissani omalla tavallani rohkea?

Olisinko mä kuitenkin pikkuhiljaa, vuosien saatossa kasvattanut rohkeuttani? Olisiko käynytkin niin, että siitä turvallisuushakuisesta ja kontrollinhaluisesta nuoresta naisesta olisikin pikkuhiljaa kasvanut vähän rohkeampia valintoja tekevä itsevarma nainen? Jos epäsuomalaiseen tapaan röyhistän rintaani, voin kai sanoa tehneeni aika paljonkin rohkeita juttuja.

Olen uskaltanut irtisanoutua töistäni. Olen astunut tyhjän päälle.

Olen uskaltanut kiivetä vuorille korkeanpaikankammostani huolimatta.

Olen uskaltanut puolustaa ystäviäni ja seistä heidän tukenaan. 

Olen uskaltanut marssia tankeroenglannistani huolimatta Euroopan radigurujen eteen ääni vavisten puhumaan.

Olen uskaltanut sanoa vastaan, kertoa ääneen oman mielipiteeni. Olen uskonut omaan näkemykseeni. 

Olen uskaltanut lähteä huonosta parisuhteesta – ehkä vähän turhan myöhään, mutta kuitenkin.

Olen uskaltanut matkustaa yksin.

Ja mitä tuohon viimeksimainittuun tulee. Eihän matkustamisesssa sinällään ole mitään jännitettävää, mutta yksin matkaaminen tuntuu pelottavan monia. Joskus se pelotti minuakin ihan perkeleesti. Luulen, että useimmiten kyse on kuitenkin siitä, että yksin oleminen ylipäätään pelottaa ja saa aikaan vilunväristyksiä, tapahtuipa se sitten kotona tai vieraalla maalla. Matkustaminen taitaa vain olla se kaikista yksinkertaisin tapa kohdata itsensä, ja ajatuksensa – varsinkin jos viettää aktiivista, sosiaalista elämää. Aika moni sen ääneen myöntäänkin, että yksin oleminen pelottaa.

Mäkin myönnän ja tunnustan. Olen pelännyt yksinoloa aivan järjettömästi. Nykyään pystyn nauttimaan siitä, mutta tie on ollut pitkä ja välillä kivinenkin.  Taidan kirjoittaa siitä kokonaan oman postauksensa.

Mutta näistä pienistä, vähän rohkeammista valinnoista on kasvanut omalla kohdallani ihan valtava meri. Sellainen rohkeuden meri, jonne aina välillä kastelen varpaitani ja joinakin todella rohkeina hetkinä myös pulahdan uimaan. Yleensä se tapahtuu pommilla, räiskähtäen, pitkän harkinnan jälkeen. Sellaista mun rohkeuteni on.

Entä sulla? Tää teema on pyörinyt niin paljon mielessä, että kuulisin tosi mielelläni, mikä sun olon saa rohkeaksi?

Kuvat: Mette Kortelainen

Kommentit (3)

  1. Merja

    Ihana kirjoitus! Mun olon saa rohkeaksi se, että uskalsin reilusti yli 3-kymppisenä hypätä tuntemattomaan ja lähteä opiskelemaan itselleni aivan uusi ammatti. Tiesin joutuvani kohtaamaan tämän askeleen myötä paljon muitakin minua pelottavia asioita, mutta hyppäsin silti. Ja nyt, parin viikon päästä valmistun ja ensi viikolla aloitan uudessa ammatissa, uudessa työssä. Pelottaa ja jännittää hirveesti, mutta samalla oon niin onnellinen, että uskalsin!

  2. herkästi mielensäpahoittava

    Tuija kulta. Älä kirjoita mä ja mua ym., kun muuten kirjoitat lähes kirjakieltä. Murteet ei vaan sovi siihen.
    T: Luen silti kaikki, vaikka ärsyttää, kun ammattilainen kirjoittaa noin.
    Tulen jatkossakin lukemaan, jokatapauksessa, olet hyvä. 🙂

  3. m3r1

    Olin rohkea kun läheisriippuvuuden saatuani hallintaan uskalsin jättää eksäni 4 viikkoa sitten. Kun uskalsin varata lennot kesäksi Amsterdamiin. Kun otin tatuoinnin ja menin luomenpoistoon.

    Ja kyl mua välil järjettömästi pelottaa olla yksin kunnes katon zumbalogon muotoista tatuointia ja se muistuttaa just asioista mitä eniten rakastan: musiikki ja liikunta.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *