Sata hengenvetoa
Sata hengenvetoa

Myös kaupunkimökki opettaa elämään luonnon ehdoilla

Näkymä mökiltä merelle.
Keväällä kaupunkimökkiä ympäröivä luonto on parhaimmillaan.

Kaupunkimökki on juuri nyt paratiisi. Valkovuokot ja sinivuokot kukkivat kaikkialla. Krookukset kurkistavat mullasta. Puissa ei ole vielä lehtiä, joten mökiltä näkee suoraan merelle. Silti aurinko lämmittää terassia aamukahvilla.

Tuollaisessa paikassa on helppo tuntea itsensä onnelliseksi.

En ole mikään ulkoilmaihminen. En pidä teltassa yöpymisestä, minulla ei ole erä- tai remonttitaitoja enkä ole mikään perinteinen mökkeilijä. Suomalaiskansallinen maisema syvällä sisämaassa järven rannalla makkaran käristessä ahdistaa minua.

Mutta merta rakastan. Se on varmaan suurin syy siihen, miksi yllätin itseni ostamalla miniatyyrimökin Helsingistä.

Kaiken ihanuuden lisäksi kaupunkimökki on tarjonnut myös ikäviä kokemuksia. Olen joutunut opettelemaan kaikenlaista polyuretaanin irrottamisen, rikkaruohojen kitkemisen, homeenestoaineen levittämisen ja ikkunoiden tiivistämisen kaltaista pientä hommaa, joka ei tunnu loppuvan.

Yksi uteliaisuutta ja epäluuloa herättävä asia ovat paikalliset eläimet.

Luonto iskee takaisin: orava räystään alla

Lempihetkeni mökillä on aamu. Siksi yövyn siellä mielelläni: haluan herätä luonnon keskellä.

Kun juon kahvia, katselen ympärilleni. Mustarastas pöllyttää lehtiä tarmokkaasti. Pihalla astelee ruskeansävyinen naarasfasaani. Rusakko istuu pusikossa mökin takana. He eivät tunnu pelkäävän. Ehkä siksi, että minä olen heidän kodissaan, ei toisin päin.

Rohkeimpia ovat oravat. Lauantai-iltana huomasin jotain hälyttävää: katonrajaan oli ilmestynyt pieni kolo. Ylintä seinälautaa oli selvästi purtu. Tarkastelin tilannetta ja huomasin, että katon alla oli pesämäinen onkalo.

Koirani viihtyvät mökillä.
Kun orava näki viime kesänä pienen punaturkkisen koirani, se pudotti kävyn suustaan.

Kauhistuneena tilkitsin reiän verkolla. Kunnes seuraavana aamuna kuulin rapinaa katosta. Herran tähden, ajattelin. Olinko jättänyt jonkun koloon vangiksi?

Soitin Korkeasaaren Villieläinsairaalaan, josta minua kehotettiin poistamaan verkko. Oli mahdollista, että siellä oli pesä. Noudatin ohjetta.

Ei mennyt kauaakaan, kun kolosta kurkisti pieni orava, joka katsoi minua suoraan silmiin. En tiedä, oliko rapina tullut siitä, että se yritti poistaa verkkoa ulkoa käsin. Kenties orava oli pujahtanut sisään vasta silloin, kun reitti oli taas selvä.

Orava lähti pinkomaan karkuun, kun lähestyin sitä. Puun oksalta se säksätti minulle täristen, kuin raivon vallassa. Mitä ihmettä oikein tekisin?

Tyyneysharjoitus: hyväksy se, mitä et voi muuttaa

Lopulta päätin, etten tee mitään. Oravan pesintärauhaa ei saa rikkoa, joten minun pitäisi vain antaa kolon olla, jollen voisi olla varma, ettei sisällä ole pesää.

En tietenkään halunnut kontolleni pienten oravanpoikasten kohtaloa.

Kun istun terassin portaalla ja katselen eläimiä, jotka kuljeksivat lähellä pelkäämättä – tikat, fasaanit, rastaat, hämähäkit, muurahaiset, oravat – yritän antautua.

Yritän opetella hengittämään luonnon tahtiin ja olla järkyttymättä jokaisesta järjestystä horjuttavasta kohtaamisesta.

Jos jossain repsottaa, tulee eteen kutsumaton vieras tai ilmenee sään aiheuttamia vaurioita, yritän hengittää syvään ja hyväksyä sen. Useimmat asiat voi korjata, torjua ja tilkitä.

Mökkialueen sääntöjen mukaan mökki on pidettävä kunnossa ja lähiympäristö ”siistinä ja mahdollisimman luonnonmukaisena. Ympäristöä ei saa rajata aitaamalla, istutuksin, kivetyksin tai muilla keinoilla.”

Olen siis vieras, jonka on kuunneltava tarkalla korvalla sitä, joka vierailuni mahdollistaa. Kirkuvaa, säksättävää, merituulenpuuskaista ja villinä versovaa luontoa.

Juuri ennen auringonlaskua.
Juuri ennen auringonlaskua.
Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *