Ruuhkavuosipsykoosi
Ruuhkavuosipsykoosi

Vuosi elämästäni – blogi 1 vuotta

Olen miettinyt viime päivinä aika paljon blogini tämänhetkistä, toistaiseksi vielä lyhyttä taivalta. Kun aloin kirjoittamaan olin todella huonossa kunnossa. Masennukseni oli pahimmillaan, enkä saanut iloa oikein mistään. Lääkitystä vaihdeltiin koko ajan, ja jos en saanut sivuvaikutuksena aggressiivisuutta tai väsymystä, niin ainakin lihoin 10 kiloa kuukaudessa. Kirjoitin purkaakseni pahaa oloani pois. Siitä sain tietynlaista tyydytystä. Sain sen pahan olon konkreettisesti johonkin, pois mielestä.

Nyt kun mietin oloani, joka on todella hyvä, on tilanne kääntynyt siis aivan päälaelleen. Nautin monista asioista, jaksan tehdä asioita enkä vain kulje kotona zombina kylpytakki päällä. Syön hyvin, liikun, nukun hyvin, kirjoitan, olen lasten kanssa, kaikki on ihan erilailla. Nyt minä olen se joka vie, ja masennus vikisee.

”Kyllähän sen jälkeenpäin tietää että hälytysmerkit olivat olemassa koko syksyn, mutta suorittajatyyppi kun olen, vedin itseni liian loppuun. Loppuvaiheessa pahasta olosta en kärsinyt vain minä itse, vaan sairaus oli koko perheen keskuudessa. Töissä jaksoin, kotona en. En ollut läsnä, enkä edes halunnut olla. Halusin vain tippua johonkin tyhjiöön jossa en tuntisi mitään, ja jossa ei olisi mitään. Itsetuhoinen en ollut enkä ole, koin vain epätoivoa jolta halusin paeta putoamalla tyhjiöön”

Vuosi sitten kirjoittamani tekstit ovat synkkiä. Ne tulivat sieltä mielen syövereistä, halusivat purkautua johonkin. Ja niin ne purkautuivatkin. Tänne blogiin. Mutta mitäs nyt sitten, kun en ole enää masentunut? Kirjoitan blogia masennuksesta mutta en ole enää masentunut. Voinko jatkaa? Onko minun pakko olla masentunut? Tuollaisia hassuja kysymyksiä on päässäni välillä liikkunut.

Ja tottakai voin jatkaa kirjoittamista vaikka en olekaan masentunut. Voin olla yksi pieni esimerkki siitä, että masennuksen voi nujertaa. Esimerkki siitä että masennuksen yläpuolelle on mahdollista päästä. Hyvää oloani on nyt kestänyt vasta hetken aikaa, joten mitään riemujuhlia en pidä pääni sisällä, että ”hahhahhaa perkeleen masennus, minäpä näytin sinulle!”. Ei. Otan päivän kerrallaan. Hyväksyn ne huonot päivät ja huonot hetket. En ole koko ajan huippuhyvällä fiiliksellä, vaan tunnen joskus myös ärsytystä ja väsymystä. Mutta yritän olla vaipumatta sinne synkkyyksiin enää. Yritän pitää itseni tasapainossa, ja jatkaa asioista nauttimista ja iloitsemista, sekä itsestäni huolehtimista.

”Kun on kulkenut masennuksen kanssa käsikynkkää noin 15 vuotta, on nämä lääkitykset tulleet tutuksi.
Tässä ei ollut sinänsä mitään uutta ja kuitenkin oli aivan hirveästi, tässähän tulisi ensikosketus neurolepteihin. Kotona aivan vitusti liikaa googlailua, pelkoa, ahdistusta ja paniikkia. Onko lääkkeen syöminen turvallista, muutunko vihannekseksi enkä enää ikinä palaa ennalleen vaikka lopettaisin sen?”

Vuosi sitten pelkkä herääminen oli tuskaa. Saati sitten hereillä pysyminen. Kun olisi voinut vain nukkua koko ajan. Tai edes maata ja tuijottaa kattoa. En ole enää sellainen. Nukuin tässä jokin aika sitten tosi huonosti yhden yön. Yritin seuraavana päivänä nukkua päiväunet, mutta en pystynyt. Uni ei vain tullut. Sen sijaan tartuin kotiaskareisiin, kävin suihkussa ja pesin hampaani. Asioita, jotka ovat useille itsestäänselvyyksiä, itselleni asioita joista olen nyt oppinut pitämään kiinni. Tiskikoneen tyhjennys ei enää vaadi suunnatonta ponnistelua, vaan hoituu näppärästi vaikka kahvin tippumista odotellessa. Roskien vienti ei ole ylivoimaista, vaan hoituu tuosta vain, ja samalla voikin ottaa koiran mukaan ja tehdä pikku kävelyn. Pyykin peseminen ja puhtaan pyykin lajittelu, asia jota ennen niin inhosin, hoituu nyt nopeasti. Kaikkien vaatteet omiin koreihin ja sitten seuraavaan askareeseen.

”Kammottaa ajatella millainen tilanne olisi jollen olisi pysähtynyt. Sairaslomaa on nyt tovi takana ja toinen edessä, ja olo on tasapainottunut. Uni on muuttunut aavistuksen verran virkistävämmäksi, enkä herää aamuisin vittuuntuneena ja valmiiksi vihaisena maailmalle”

On jännä, miten paljon olo voi muuttua vuodessa. Vuosi sitten mietin mitä järkeä missään on, jos kaikki päivät ovat vain samanlaista paskaa. Nyt kavahdan noita ajatuksia. Ovatko ne tosiaan tulleet minun päästäni? Miten asiat tuntuivat niin ylivoimaisilta ja vaikeilta? Olin niin väsynyt. Väsynyt ja masentunut. Ajoin itseni vainoharhaisuuksien ja harhojen partaalle, tajusin itsekin että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Ja luojan kiitos, sain suuni auki terapiassa. Pääsin pikaisesti lääkärille, ja aloitettiin uusi lääkitys. Olen todella kiitollinen siitä, että apu järjestyi niin nopeasti kun se järjestyi.

”En tiedä millaiseksi tämä blogi etenee, mutta jostain on aloitettava. Päiväkirjamaista jorinaahan tämä tulee varmasti olemaan” 

Blogini on muuttunut vuoden aikana paljon, ja itseäni oikeastaan jännittää, millainen sen tulevaisuus on. Saanko jatkaa iloisten postausten kirjoittelua, josta niin suunnattomasti nautin. Saanko jättää masentavat aiheet taakseni, ja keskittyä hyviin juttuihin. Voi, toivon sitä. Iloisista fiiliksistä ja asioista kirjoittaminen on tuntunut hyvältä ja ollut inspiroivaa. Nautin siitä.

Olen onnekas, kun ympärilläni on vahva hoitotaho, sekä ihmiset jotka eivät päästä minua putoamaan. Tiedän että noille ihmisille voin puhua ihan kaikesta, ja he eivät kaikkoa ympäriltäni. Tunnistatte kyllä itsenne. Iso kiitos teille. Kiitos myös kaikista tsemppaavista kommenteista ja sähköposteista joita olen vuoden varrella saanut. Ne ovat tuoneet iloa ja lohtua, jokaisen olen lukenut tarkasti, ja hymyillyt. Jos kirjoitukseni ovat antaneet vertaistukea jollekin teistä, niin niin ovat myöskin teidän viestinne antaneet minulle.

”Miksi kirjoitan tämän kaiken tänne, blogimaailmaan? Koska kirjoitus on mulle henkistä terapiaa. Mielenterveysongelmiin liittyy edelleen liian paljon häpeää ja salailua, se on surullista”

Blogini on nyt vuoden ikäinen. Vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen postaukseni valmiiksi ja tallensin sen luonnoksiin. Julkaisin sen seuraavana päivänä. Vuodessa on koettu paljon. Jatketaan tästä ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tuo tulevaisuus, joka ei enää niin paljon pelota. Vaan enemmänkin kutkuttaa. Se kutkuttaa, koska sillä on ihan uusia juttuja tarjottavanaan. On ihanaa seurata lasten kasvua ihan uusin silmin. On jännittävää ajatella tulevaa työhön paluuta. On mahtavaa kulkea tulevaisuutta kohti rakkaan aviomieheni rinnalla. Paljon olet kokenut ja kestänyt. Kaikista isoin kiitos sinulle.

Tästä on hyvä jatkaa. Toivotaan, että iloiset postaukset saavat vielä paljon ja kauan jatkoa.

Ihanaa päivää juuri sinulle, ja iso kiitos mikäli luit postauksen alusta loppuun.

Lainatut kohdat blogin ensimmäisestä postauksesta vuodelta 2018.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *