Ruuhkavuosipsykoosi
Ruuhkavuosipsykoosi

Viikko lääkevaihtoa takana ja sieltä se tuli; ahdistus

On ollut yllättävän helppoja päiviä. Kunnes sitten tänään sain seurakseni vanhan tutun ahdistuksen. Kyllä se hienovaraisesti yritti vihjailla tulostaan mutta suljin sen pois mielestäni. Tänään se pääsi niskan päälle.  Ahdistaa kun on niin paljon muistettavaa; lääkärikäyntejä vähän väliä, kun ensi kuussa on tulossa korvaoperaatio. Plastiikkakirurgille sen vuoksi kun vuoden vanhan tähystyshaavan viereinen alue on edelleen kipeä. Terapiaa. Koululaisen hammaslääkäriä. Pojan hammaslääkäri. Pojan neuvola, jonka olen unohtanut varata…Hyvä kun muistan aamulla ottaa kaikki lääkkeeni ja pukea lapsille lämpimästi päälle ja viedä heidät oikeassa järjestyksessä; ensin eskarilainen, sitten kuopus.  Olen yrittänyt laittaa nyt kaikki menot kalenteriin ylös että pysyisin edes jotenkin kärryillä. Vielä pitäisi varata se neuvola. Varata aika optikolle. Viedä kuntoutustukipaperitkin Kelaan. Ahdistuin pelkästä Kelaan menemisen ajattelusta niin paljon että kysyin voinko toimittaa paperit postitse. No tottakai voin, typerä minä.

Kauhean ahdistunut olo. Tekisi mieli käpertyä vain sohvan nurkkaan, ja pysytellä siellä  kunnes on aika mennä nukkumaan. Ohimeneväähän tämä (toivottavasti) on, nyt on viikko vasta lääkevaihtoa takana eli vie oman aikansa mä vielä että elimistö tottuu tähän kaikkeen. Mutta on tämä kamalaakin. Olo on huono. Seronilin alasajo aiheuttaa sähköiskumaisia tuntemuksia, päätä kääntäessä katse seuraa myöhässä perässä. Ahdistaa.

Tänään oli pakko poistua kotoa. Tapasin lääkärin joka tekee minulle korvaoperaation, eli korvatorven pallolaajennuksen. Asiallinen ja osaavalta vaikuttava lääkäri hän oli. Olen varmasti hyvissä käsissä. Ja toivottavasti operaatiosta on apua ja saan kuuloni takaisin vasempaan korvaan. Tupakoinnista hän puhui pitkään. Sanoi että se olisi nyt lopetettava. Hän puhui siitä niin kauan että aloin tosissani harkitsemaan lopettamista. Mietin, että jos nyt polttaisin loppuun jäljellä olevat, enkä ostaisi lisää. Oikein pahan paikan tullen voisin kokeilla sähkötupakkaa, mutta en antaisi itselleni lupaa ostaa oikeita. En tiedä. Katsotaan nyt. Lopettaminen vaatii niin vahvaa omaa motivaatiota ja jos sitä ei ole niin homma ei onnistu.

Kävin lääkärin jälkeen kaupassa ja kierrätyskeskuksessa. En pystynyt olemaan kummassakaan kauaa, se ihmisten kohtaaminen oli ihan liikaa. Huokaisin helpotuksesta kun pääsin kotiin. Mutta samalla ärsytti. Ärsytti, että pelkkä kaupassa käynti tuntui pahalta. Ei taas siihen pisteeseen kiitos.

Mitään erikoisempaa ei viime päiviltä ole kerrottavana. Humalassa loukkaamani jalka on edelleen kipeä. Olen vähän joogannut varovasti. Olen löhönnyt paljon sohvalla. Haluaisin nukkua. En herää aamulla pirteänä. En jaksa oikein syödä. Teen lapsille ja puolisolle kuitenkin ruokaa.

Ahdistaa. Ahdistaa niin että hengittäminenkin tuntuu raskaalta. Lääkevaihto ahdistaa, ja ahdistaa sekin että puoliso on pois kotoa yön. Tiedän pärjääväni, mutta pelkään jos en pärjääkään. Miksi en pärjäisi? Mitä voisi tapahtua? En tiedä, mutta sisälläni velloo inhottava pelon ja ahdistuksen tunne. Vihaan sitä tunnetta. Se tuntuu koko kropassa. Se tärisyttää kroppaa, se saa olon tuntumaan vuoronperään hikiseltä, sitten taas kylmältä. Se saa jalat ja olon levottomaksi, pistää pyörimään edestakaisin eikä anna tarttua mihinkään toimeen. Se pistää mielen kuvittelemaan vaikka mitä, ja hyssyttelee järkeä olemaan hiljaa. Saatanan ahdistus. Vihaan sitä. Ahdistaa ja eroahdistaa. Kiva kombo.

Lämmitän taloa. Teen sitä sen takia että täällä on kolea, mutta myös sen takia että elävän tulen katsominen rauhoittaa. Vaikka tietyllä tavalla pelkään tulta, on sillä myös rauhoittava vaikutus. Ehkä kohta rauhoittavakin alkaa vaikuttamaan.

Kyllä tästäkin lääkekikkailusta selvitään. Päivä, joskus hetki kerrallaan.

Kommentoi »

Vastaa