Ruuhkavuosipsykoosi
Ruuhkavuosipsykoosi

Keskiviikon uhmat ja muut hetket

Eilinen päivä oli yllättävän kiva. Ja helppo. Oli siinä omat mustatkin hetkensä, mutta noin pääasiassa se oli hyvä. Aloin leipomaan esikoisen rippijuhlia varten, ja sain vihdoin tehtyä bostonkakut joita olin suunnitellut. Tosin toinen meillä menikin syöntiin saman tien, että katsotaan nyt pitääkö tehdä vielä yksi, hahah. Ensimmäisellä kerrallahan mokasin taikinan laittamalla liian vähän hiivaa kun en malttanut lukea ohjetta, joten taikinasta tulikin mustikkapiirakka, tai ainakin jotain sitä muistuttavaa.

Pienillä oli ollut päiväkodissa hyvä päivä, ja hyvä fiilis jatkui kotonakin vielä vähän aikaa, kunnes uhmakuopus vetäisi kiukkuässän hihastaan kun ei päässyt isin mukaan kauppaan. Istuin kuistilla ja katselin raivoavaa ipanaa ja mietin että kuinkahan naapurit taas kuuntelevat että mikä sillä lapsella on tällä kertaa hätänä. Kuopus on siis todella temperamenttinen, ja nyt uhman ollessa päällä hän saattaa suuttua mistä vain. Ja kun sanon mistä vain, tarkoitan sitä. Normaalisti hän ei haluaisi edes kauppaan, mutta eilen tietysti halusi kun ei voinut lähteä. Hän ilmaisee mielipiteensä kuuluvasti jos jokin ruokailuväline tai vaatekappale on väärä. Jos hän ei saa pelata pikku kakkos-sovellusta juuri silloin kun haluaisi, sen kuulee koko naapurusto. On hyvä että on omaa tahtoa ja temperamenttia, ja me vanhemmat pidämme huolen siitä ettei hän satuta itseään tai muita uhmakohtausten aikana, sekä pidämme rajoista kiinni. Rajat ovat rakkautta, olen ehdottomasti sitä mieltä. Lapsen kuuluukin kokea pettymyksen tunteita siinä missä ilonkin tunteita. Tämä kaikki valmistaa häntä elämään.

Välillä tottakai toivoisin että pahin uhmaikä helpottaisi jo. Eihän sitä itkemistä oikeasti ole kiva kuunnella. Tai ottaa vastaan raivoa ja huutoa jos yrität tarjota jotain omasta mielestäsi mukavaa tekemistä, lelua, hyvää ruokaa ja onhan näitä esimerkkejä. Mutta hän on ollut aina temperamenttinen, ja tulee sitä varmasti olemaan. Ja uhma helpottaa joskus, kyllähän sen kolmen aiemman lapsen kanssa tiedän. Välillä vaan tuntuu että elämä on yhtä uhmasta seuraavaan kulkemista, pikkulapsiaika on omalla tavallaan raskasta. On tottakai ihanaa seurata kuopuksen kasvua, kuinka hän oppii uusia taitoja ja yllättää ja hauskuuttaa meitä, ja noiden pahimpien uhmakohtasten aikana täytyy vain yrittää muistaa että siellä raivoavan pienen neidin sisällä on se ihana, kiltti ja hauska lapsi, joka nyt vain osoittaa mieltänsä jostain asiasta. Olen tosi onnellinen, että pystyn nykyään suhtautumaan näihin raivokohtauksiin tyynemmin, enkä lähde kiukutteluun mukaan. Kun olin alkuvuoden todella huonossa kunnossa, en sietänyt yhtään kiukuttelua ja itkua. Nykyään pystyn olemaan rauhallinen, ainakin melkein joka kerta.

Parasta, tai no ”parasta” on muuten juuri tuo kun yrität tehdä jotain mikä on omasta mielestäsi huippujuttu, ja lapset lyttäävät sen ihan täysin. Eilisessä on yksi hyvä esimerkki. Laitoin pienille etupihalle ammeeseen vettä, kun oli niin kuuma siinä auringon porottaessa, ja ajattelin että he ehkä tykkäävät jos pääsevät vähän lutraamaan. No, tuleva eskari kippasi sinne saman tien kourallisen hiekkaa, ja kuopus raivosi sen lisäksi sitä kun ei päässyt sinne hiton kauppaan mukaan. Amme nökötti siinä pihalla, kuopus raivosi vieressä, poika potki kiviä kauempana ja minä istuin kuistilla tuijottaen ammetta ja ajatellen että sehän meni hienosti. No, ammeesta muodostui sitten isojen kivien uittamispaikka ja kylpy laskettiin sisällä kylpyhuoneessa. Ja niin kaikki olivat taas tyytyväisiä. Kuopuksella oli eilen myös hammastarkastus, jossa hän oli niin reipas että oikeasti ihan yllätyin. Tuoliin hän ei halunnut yksin mennä istumaan, joten menimme siihen yhdessä, ja sitten hän avasikin suunsa niin hienosti kun hammaslääkäri pyysi. Hampaat ovat oikein hyvässä kunnossa, oli palaute. Kyllä meni kivasti se tarkastus.

Laitoimme puolison kanssa eilen vihdoin tankoni paikoilleen, ja tänään ajattelin varovasti palata alkeisiin sen parissa. Vitsi että viime kerrasta on aikaa, en tiedä osaanko enää edes helpoimpia liikkeitä. Saas nähdä. Toisaalta on vähän houkuttanut varata paikka alkeiskurssille uudestaan, kunhan talouspuoli antaisi mahdollisuuden. Aloitin tankoilun siis viime vuoden tammikuussa, ja ostin heti oman tangonkin, ja helmikuussa sairastuin pahaan keuhkokuumeeseen, joka vei minut teholle muutamaksi päiväksi, ja siitä toipuminen oli tosi hidasta ja kesti kauan. Syksymmällä vasta uskalsin palaa tangon pariin, ja sitten olinkin hetken päästä vatsan tähystyksessä, ja taas tuli pitkä tauko. Loppuvuonna tankoilut ei mennyt ihan putkeen, kun mursin selästäni yhden nikaman poikkihaarakkeen yhtä liikettä yrittäessäni. Tuota liikettä en tule kokeilemaan ihan heti uudestaan, haha! Nyt jos muistelisi niitä alkeiskurssin tunteja ja aloittelisi niillä liikkeillä. Pikkuhiljaa ja varovasti. Kipu selässä silloin talvella oli jotain niin järkyttävää, että kyllä kieltämättä pieni pelko jäi siitä kokemuksesta. Mutta pelon voi voittaa vain kapuamalla uudestaan siihen tangolle.

Ihanaa, enää tämä ja huominen päivä, ja sitten puolisolla ja pienillä, ja tietysti myös koululaisilla alkaa kesäloma! Olen päivisinn täällä kotona ihan levoton, kun en osaa olla oikein mitenkään päin, tämä liittyy tietenkin Abilifyn nostamiseen, mutta toivon että perheen seura ja yhdessä puuhailu auttaa pahimpaan levottomuuteen ja ahdistukseen, ettei tarvitsisi jatkuvasti turvautua niihin rauhoittaviin. Kummempia kesäloma suunnitelmia meillä ei ole, ensi viikolla on luultavasti ainoat festarit johon olemme menossa, sitten onkin jo rippijuhlien vuoro ja juhannus, koululaisen syntymäpäivä, ja tässä välillä on kaikkea maailman uniapnea-tutkimusta, vatsalaukun tähystystä, koululaisen hammaslääkäreitä, kuopuksen neuvolaa, ym. Itselläni on kalenterissa taas niin monta lääkärimerkintää että ihan jo naurattaa. On hoitoneuvottelukin, sekä tietysti viikoittaiset terapiat.

No, pääasia että kohta kaikki saavat lomailla, ja saamme viettää yhdessä aikaa! Eiköhän me jotain kivaa keksitä, mökille ainakin monella tekisi mieli, joten sinne koitetaan ainakin päästä.

Parasta olisi tietysti jos talo menisi kaupaksi ja pääsisimme tässä kaiken ohessa pakkailemaan. Pitäkää peukkunne pystyssä tämän suhteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *