Ruuhkavuosipsykoosi
Ruuhkavuosipsykoosi

Hidas toipuja

Niin on taas yksi päivä sairaalassa takana. Eilen aamulla herätessäni otin puhelimeni ja soitin jälleen kirran polille, järkyttävien vatsakipujen takia. Kirurgi pyysi minut näytille, ja soittelinkin rakkaan veikkani taas hätiin. Hän tuli hakemaan minut ja niin lähdettiin taas kohti sairaalaa.

Pääsin heti sisälle, ja tutkimukset aloitettiin samantien. Päivän aikana tuli mm. otettua kattavat verikokeet ja käytyä ensimmäistä kertaa varjoainekuvauksessa. Oli aika jännä kokemus tuo varjoainekuvaus.

Kun pääsin sisälle, hoitajat sanoivat etten saa syödä enkä juoda. Minun piti olla koko päivä ravinnotta siltä varalta jos joudutaan uuteen leikkaukseen. Olin aamun aikana ehtinyt  pistää suuhuni siis vain hätäisen kupin kahvia, ja litran varjoainelitkua, joka piti juoda ennen kuvausta. Siinä maistui anis. Nälkä oli jo melkoinen kun pääsin iltapäivällä kotiin. Ostin odotustilassa muumilimpparin kun heikotti niin, ja oli sellainen olo että nyt jotain sokeripitoista kiitos.

Tapasin päivän aikana monta hoitajaa ja lääkäriä, sekä viimeiseksi vielä minut leikanneen kirurgin. Koska sisäelimissäni ei ole katastrofia, pääsin kotiin ja hoitona on nyt kivunhoito. Kuvissa ei näkynyt mitään poikkeavaa, ja verikokeet kun olivat kunnossa, joten aloitetaan uusi kipulääke. Toivottavasti tästä on apua.

Varoittelin silloin ennen leikkausta etukäteen hoitajia ja kirurgia siitä, että olen aina ollut hidas toipuja. En kyllä ihan tällaista silti osannut itsekään odottaa. Mutta jospa tämä nyt olisi tässä, ja toipuminen pääsisi nyt alkamaan kunnolla.

Kirurgin tapaaminen oli mukava juttu, hän jaksoi selittää jälleen kerran kuinka operaatio oli mennyt, ja ymmärsin siitä itsekin taas vähän enemmän, haha.

Olen niin kiitollinen veljelleni joka jaksoi taas lähteä minua kuskaamaan. Meiltä on kuitenkin melkein tunnin matka sairaalaan eli mistään ihan pikku matkasta ei ole kyse.

Tässäkin asiassa huomaa sen jännän jutun, kuinka erilaisia me ihmiset olemme. Joku toipuu toimenpiteestä ilman särkylääkkeitä ja pikaisestikin, joku toinen tarvitsee koviakin lääkkeitä kipuihinsa ja toipuu hitaasti. Harmi että itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon, kun olen aina tähystysten jälkeen niin kipeänä.

Kovin kipupainoitteisia postauksia tuntuu nyt tulevan, tai ainakin minusta tuntuu siltä, mutta tätähän tämä on; elämää tässä ja nyt.

Kotona ❤️

Ensi viikolla alkaa muuten uusi kuntouttava! Aika jännää sekin. Nämä ryhmiin menemiset jännittävät aina niin paljon, kun en oikein ryhmissä viihdy. No, yritän olla ottamatta turhia ennakkopaineita ja luomatta ennakkoluuloja ryhmää kohtaan, siellähän voi olla ihan mukavaakin.

Eipä tässä sen kummempia, jälleen yksi pitkä sairaalapäivä siis takana. Tänään vein itse ensimmäistä kertaa viikkoon pienet eskariin ja päiväkotiin, oli aika raskasta kipujen takia mutta selvittiin! 🙂

Nyt vaan lepoa, lepoa ja lepoa. Kyllä tämä vielä iloksi muuttuu.

Ja hei, hiphurraa, ylihuomenna tulee täyteen 7 viikkoa ilman tupakkaa!

Kommentoi »

Vastaa