Ruuhkavuosipsykoosi
Ruuhkavuosipsykoosi

8. helmikuuta 2018

Psykoosi on usein oire vakavasta mielenterveyden häiriöstä kuten skitsofreniasta. Psykoosissa henkilön todellisuudentaju hämärtyy ja vääristyy eli henkilöllä on huomattavia vaikeuksia erottaa tosi epätodesta.” Lähde: Wikipedia

Marraskuun päivä, ei muistikuvaa monesko.
Autolla ajaessa se tuttu ajatus; mitä jos vaan päästäisi kädet irti ratista ja kattoisi miten käy. Ajatus oli jo niin tuttu, ettei se enää edes hetkauttanut.
Miten perheen kävisi? Mies ja lapset. Puristin rattia kovempaa ja käskin ajatuksen jättää rauhaan.

Kerroin terapiassa kuulevani ja näkeväni omia ajatuksiani. Kiireellinen kontakti lääkäriin, monta kyllää psykoosiin viitaten, siitä sitten sairaslomalle ja lääkityksen tarkistus.
Kun on kulkenut masennuksen kanssa käsikynkkää noin 15 vuotta, on nämä lääkitykset tulleet tutuksi.
Tässä ei ollut sinänsä mitään uutta ja kuitenkin oli aivan hirveästi, tässähän tulisi ensikosketus neurolepteihin.

Kotona aivan vitusti liikaa googlailua, pelkoa, ahdistusta ja paniikkia. Onko lääkkeen syöminen turvallista, muutunko vihannekseksi enkä enää ikinä palaa ennalleen vaikka lopettaisin sen? Panikoinnin taltutettuani päätin antaa lääkkeelle mahdollisuuden. Nappi naamaan, tunti ja unille. Hyvin se tipautti yöunille, mutta sivuvaikutukset olivat niin hirveitä, että lääke vaihdettiin toiseen, jonka kanssa taival on sujunut suht ongelmitta, jos ei oteta huomioon painonnousua. Onneksi vaa’an lukemat ovat vielä siedettävät, ja olen järkeillyt itselleni että lienee parempi syödä lääkettä ja olla ihannepainonsa yläpuolella, kuin elää jatkuvissa vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja voida henkisesti ja fyysisesti pahoin. Yläpeukkku siis nykyiselle pillerille.

Kyllähän sen jälkeenpäin tietää että hälytysmerkit olivat olemassa koko syksyn, mutta
suorittajatyyppi kun olen, vedin itseni liian loppuun. Loppuvaiheessa pahasta olosta en kärsinyt vain minä itse, vaan sairaus oli koko perheen keskuudessa. Töissä jaksoin, kotona en. En ollut läsnä, enkä edes halunnut olla. Halusin vain tippua johonkin tyhjiöön jossa en tuntisi mitään, ja jossa ei olisi mitään. Itsetuhoinen en ollut enkä ole, koin vain epätoivoa jolta halusin paeta putoamalla tyhjiöön.

Onnekseni asiat lähtivät loksahtelemaan paikoilleen ja sain suuni auki terapiassa. Kammottaa ajatella millainen tilanne olisi jollen olisi pysähtynyt. Sairaslomaa on nyt tovi takana ja toinen edessä, ja olo on tasapainottunut. Uni on muuttunut aavistuksen verran virkistävämmäksi, enkä herää aamuisin vittuuntuneena ja valmiiksi vihaisena maailmalle. Päivisin energiaa riittää muuhunkin kuin sängystä jääkaapille kävelemiseen. Upea tunne, toivon tämän kestävän.

Miksi kirjoitan tämän kaiken tänne, blogimaailmaan? Koska kirjoitus on mulle henkistä terapiaa. Mielenterveysongelmiin liittyy edelleen liian paljon häpeää ja salailua, se on surullista.
On surullista että 2000-luvullla ei uskalleta puhua asiasta suoraan, vaan häpeillään ja salaillaan.
Masennus on sairaus siinä missä muutkin.
En tiedä millaiseksi tämä blogi etenee, mutta jostain on aloitettava. Päiväkirjamaista jorinaahan tämä tulee varmasti olemaan.
Blogin nimi voisi viitata siihen että ruuhkavuodet ovat syy psykoosiin, en lähde tätä allekirjoittamaan, nimi on enneminkin mukahauska nimileikki. Hahah.

Annoin itselleni kotitehtävän.
Jokainen päivä ei voi olla hyvä. Jotkut päivät voivat olla suoranaista paskaa, mutta joka päivässä on pakko olla jotain hyvää. Etsin joka päivästä sen hyvän ja kirjoitan sen itselleni ylös.

Tänään plussan saa lämmin halaus taaperolta ja hyvältä maistunut aamukahvi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *