Valoa kohti
Olipa kerran pikku Nyyti Nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan,
ja talo oli myös yksinäinen.
Siis kaksin kerroin yksin peloissaan
hän sytytteli yöllä lamppujaan
ja ryömi peiton alle vinkumaan
kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.
Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Tänä alkukesänä olen kaivannut lohdutusta enemmän kuin melkein koskaan aiemmin elämässä. On tapahtunut asioita, jotka ovat saaneet minut putoamaan pimeään kuoppaan ja pelkäämään, että tähän minusta ei enää ole. Olen ollut onnekas, kun ympärilläni on ollut ihmisiä, joille minun pinnalla pysymiseni on tärkeää.
Olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että lohdutuksen ottaminen vastaan ei olekaan aivan helppoa. Kun toinen sanoo olevansa pahoillani puolestani, herää minussa nopea reaktio vakuutella, että ei tässä nyt oikeastaan mitään ja kaikkihan kyllä on jo melkein hyvin. On vaatinut erilaista asennetta kuin mihin olen tottunut, sanoa, että niinpä, oikeastaan nyt on tosi kurja tilanne ja tuntuu pahalta, saatikka sitten se vaikein ”Tarvitsen sinua, oletko minua varten?”.
Miksi on niin vaikeaa myöntää tarvitsevansa lohdutusta, etenkin itselleen? On surullinen ajatus, että tässä maailmassa pitäisi pärjätä itse ja yksin, ja vielä surullisempi, että tällaista asennetta siirtäisi huomaamattaan lapsilleen. Toisaalta jakaessaan omaa taakkaansa asettuu myös haavoittuvaksi: tässä on nyt minun vaikeat tunteeni, pystyykö toinen ottamaan ne vastaan tai tarjoamaan lohtua. Koska jaettu suru on ihan oikeasti helpompi kantaa, olen tietoisesti pyrkinyt kertomaan läheisilleni kurjastakin olosta. Olenkin saanut huomata, että vanha viisaus surun puolittumisesta jaettaessa pitää paikkansa ja puhuminen omista vaikeuksista kyllä kannattaa.
Koska lohdutusta ei voi olla tarjolla aina juuri sillä hetkellä, kun sitä kaipaisi, on minun pitänyt myös tutkia, mitkä asiat tuovat minulle lohtua vaikealla hetkellä. Kun on oikein vaikeaa, voi itku yllättää missä tahansa, ja olen oppinut, että kyyneleiden on paras antaa tulla juuri silloin. Mitä yllättävämpi hetki, sitä varmemmin itku on tarpeen juuri siinä hetkessä.
Lohtu on löytynyt myös arjesta. Lapset ja heidän kanssaan oleminen, iltasadut ja lähellä pitäminen muistuttavat siitä, mikä on tärkeää. Tästä kesästä on poikkeuksellisen maailman tilanteen takia jo riisuttu kaikki hötkyily ja reissaaminen, siksikin on helppoa antaa itselleen lupa ottaa tosi rauhassa, pyöräillä, venytellä ja tehdä kävelyretkiä, yrittää pitää huolta itsestä. Kukkivasta luonnosta ja kasvimaan sadosta innostuminen muistuttavat, että elämä kulkee eteenpäin.
Lohtu ja lohdutus ovat sukua toivolle. Lohduttajan tarkoitus on auttaa toista pahan paikan yli tarjoamalla tunnetta siitä, että elämä jatkuu. Kun joku tuntuu meistä lohdulliselta, se myös mukanaan toivon paremmasta huomisesta, siitä, että pian jo tuntuu paremmalta. Haluankin päättää tämän tekstin Maaria Leinosen runoon kaikille meille, jotka kuljemme valoa kohti.
Valoa kohti.
Valoon.
Mutta ensin pimeän läpi.
Ensin etsittävä
pimeälle nimeä,
ensin etsittävä
pimeästä ovi
itsensä kokoinen,
mentävä läpi
pimeän puhki.
Yksin. Yksin,
itseään kysyen
pelkonsa nimeä kysyen.
Mentävä
pimeän taakse
kohti
läpi.
Ja katso: valkenee!
Ja katso:
eräänä päivänä
kaikki valoa.
-Maaria Leinonen-
Kirjoittaja Laura Huuskonen on Parisuhdekeskus Kataja ry:n asiantuntija Tukea parisuhteelle, kun perheessä on sairautta -toiminnassa.