Kaikella rakkaudella, muuta jo omillesi – Kun molemmat osapuolet tahtovat, että nuorukainen lentäisi pesästä
Istuin vuonna 2010 toisen lapsuudenkotini olohuoneen sohvalla ja kiemurtelin sisäisesti. Tiesin tulevani pian muuttamaan omilleni lukion loputtua ja tulevien opintojen alkaessa, mutta huomasin olevani henkisesti jo niin lähtökuopissa, että odottaminen alkoi muuttua tuskaisaksi. Hetket ennen konkreettista muuttoa tuntuivat muovautuvan aina vain pidemmiksi ja vaikeammiksi. En jaksanut tai halunnut enää olla lapsuuden kodeissani. Ei siksi, ettenkö olisi niissä viihtynyt. Ei siksi, etteikö niissä olisi ollut hyvä olla tai rakastavia ihmisiä. Päinvastoin. Lapsuudenkotini olivat minulle rakkaita, mutta oli tullut minun aikani jatkaa matkaa. Päästä omaan kotiini. Rakentamaan oma arkeni. Ilman vanhempiani.
Kiemurtelin tuolla sohvalla myös siksi, että halusin puhua asiasta ympärillä hääräävän vanhempani kanssa. Minusta tuntui, että olin aistinut hänen ajattelevan muutostani samoin. En kuitenkaan tiennyt kuinka uskaltaa sanoa asiasta hänelle, sillä pelkäsin, että hän ajattelisi, etten ollut onnellinen hänen tai toisen vanhempani luona. Tai, etten heitä enää rakastaisi. Lopulta kuitenkin uskaltauduin varovaisesti ajatukseni ilmaisemaan ja kuinka ollakaan, tunne todella oli molemmin puolinen. Siinä me molemmat koitimme painottaa, ettemme tarkoita tunteillamme, etteikö toisen olemassaolo olisi ihana tai ettemmekö toista rakastaisi, mutta oli jo aikani jatkaa eteenpäin. Emme enää täysin mahtuisi elämään omaa kokonaista aikuisten kokoista arkeamme samojen seinien sisällä. Oli aika muutokseen.
Olen monet kerrat kuullut ja jutellut nuorten aikuisten kotona asumisista tai sieltä muuttamisista. En voi olla huomaamatta, kuinka usein niissä elävät yhdessä niin monet eri tunteet. Istuessani tuolla sohvalla yli yhdeksän vuotta sitten, tahdoin jo pois, mutta toisaalta myös pelkäsin sitä kaikkea mikä edessä oli. Rakastin vanhempiani, mutta kaipasin kuumeisesti heidän luota omille poluilleni. Elin tunteiden ristitulessa, enkä osaa kuvitellakaan millaista se on ollut vanhemmilleni. Kuinka samaan aikaan lapsen muuttoon liittyy varmasti surua ja luopumisen tuskaa, hämmennystä ja yllätystä siitä, että tosiaan ollaan jo siinä pisteessä, sekä huolta ja pelkoa, mutta myös iloa ja ylpeyttä. Noiden kaikkien tunteiden keskellä sitten katsoo toista ja niitä muutoksia, jotka kohta ovat tapahtumassa.
Olen valtavan iloinen tuosta keskustelusta, jonka satuin vanhempani kanssa tuolloin käymään ja, jonka myöhemmin jaoin myös toisen vanhempani kanssa. Se sisälsi huolta, että toinen tulkitsisi tarpeet, tunteet ja ajatukset väärin. Syväluotaavasti luotaantyöntäviksi ja pysyvästi pois tahtoviksi. Samaan aikaan se kuitenkin teki asioita myös näkyväksi. Sanoitti, etteivät ne tarkoita sitä, vaan ovat vain kaipuuta uudenlaiseen tapaan olla vanhempi ja lapsi; yhdessä, mutta erillään. Se minut kai lopulta ajoikin puhumaan. Ajatus siitä, että nuo tunteet olivat minussa totta joka tapauksessa ja tulivat varmasti näkyviin toiminnassani, halusinpa tai en. Niinpä oli turvallisempaa kertoa niistä itse kuin jättää toisen johtopäätökset tulkintojen varaan.
Siinä me olimme. Vanhempi ja lapsi. Minulla kaipuu päästä jo lähtemään. Hänellä tarve päästää minut menemään. Eikä se mikään missään määrin vähentänyt rakkautemme määrää tai kielinyt sen puutteesta. Se oli vain polku kohti uutta.