Mitä opin, kun melkein hukkasin itseni työhön? Osa 2: aistien paluu

Uupumisen vähitellen väistyessa aistit palaavat ihmiseen ja kohina palaa kehoon, ihminen takaisin eloon. Kuva: Wonderwoman

Työn uuvuttaessa liian pitkään, kehossa alkaa tapahtua kaikenlaista epäsuotuisaa. Huonot asiat vaikuttavat omaan hyvinvointiin ja sitä kautta, ennen pitkää, rakkaussuhteessa elämiseen.

Minun työni ovat pitkälti tietokoneella tehtäviä, joten yksi seuraus loputtomasta työstä on vähittäinen käpertyminen näppäimistön ääressä. Vaikka kuinka koettaisi taukojumpata ja istua hyvässä ryhdissä tai työskennellä seisomapöydän ääressä, painuu vähitellen lyttyyn. Todella, lyttyyn. Sen huomaa, kun koettaa tanssitunnin alussa venytellä, ja koko keho on kuin serpentiiniä, kiertyneenä kasaan.

Lyttyyn meneminen ei ole vain huonojen työasentojen syytä. Se johtuu ehkä enemmän siitä, että niskassa on loputtoman tuntuinen työmäärä. Työ siis tuntuu loputtomalta, työ tuntuu. Oman kehon tuntemusten sijaan alkaa tuntua enemmän ja enemmän pelkästään työn paino. Töiden tekemiseksi ylläpidetty keskittyneisyys ja jatkuva velvollisuuden tuntu muuntuu kokonaisvaltaiseksi fyysiseksi tunteeksi. Ei tunnu enää juuri muulta kuin työltä.

Kehollinen oleminen on tavallaan sisäänhengitystä ja uloshengitystä. Vedetään keuhkot täyteen ilmaa, tuntoaistin kautta ammennetaan materiaalista tuntua, kuulon ja näön kautta ympäröivän maailman helinä, väreily, värittyminen, valo ja varjo. Maistetaan ja koetaan maut ja tuoksut, jotka ovat juuri nyt, tässä. Ja uloshengityksen tapaan annetaan jotain itsestä takaisinpäin. Vuorovaikutuksessa tähän hetkeen ja toisiin ihmisiin heijastetaan ulospäin sellaista, mikä kaikesta koetusta on salaperäisessä ja hienovaraisessa luovassa sisäisessä prosessissa muodostunutta.

Kun ainoa, mitä tuntee, hengittää ja uneksuukin, on työ, hengitys jää pinnalliseksi, luovat prosessit kuihtuvat. Ihminen alkaa näyttää ja kuulostaa työltään, eikä varsinaiselta elävältä persoonalta. Vaikka työ olisi kuinka mielenkiintoinen, kokonainen ihminen on jotain aivan muuta. Kun työ puristaa muun pois, ihmisestä jää jäljelle harmaa suttu.

Epäaistiva, kasaan painunut ihminen hukkaa oman eroottisuutensa. Ihmisessähän ei ole seksikästä niinkään se, millainen kehon muoto on, vaan se, miten hän kehossaan elää. Sellainen ihminen, joka on sormenpäitään myöden elossa, kasvot kirkkaina, samaan aikaan rentona ja valmiina liikahtamaan, on vetävä ja vastustamaton. Sellaisen ihmisen kanssa vietetystä ajasta nauttii.

Toisaalta koko seksuaalisuus alkaa kutistua, kun kaikki huomio on työssä ja siihen liittyvissä huolissa. Se on osa kehollista näivettymistä, kaiken oman jäädessä ulkopuolelta kasvavien työn varjojen alle. Katsoessaan peiliin hätkähtää. Olenko minä tuossa? Mitä minussa vielä tuntuu?

Hätkähtää syystäkin. Seksuaalinen energia on raakaa elinvoimaa. Se on suora yhteys olemisen voimavirtaan. Jos ote kirpoaa siitä, kirpoaako se vähitellen koko elämisestä?

Onneksi nyt on paremmin. Olen pudottanut työt käsistäni ja mielestäni, ja vaikka vielä näenkin niistä unia, minusta tuntuu, että elämä on palannut minuun jo osittain. Eroottiset mieleenjohtumat ja kohinat tuntuvat taas ohimoilla ja rinnassa työhuolten sijaan. Olen vielä vähän huolissani peilin edessä, mutta toivon, että sekin kevenee ja muuttuu nauruksi.

Siis, minulla on taasen jotain tarjottavaa rakastetulleni. Vähitellen taas oma itseni, elävänä, eläväisenä ihmisenä. Hehkua. Ja itseäni varten muistiin kirjattuna, että näitä rajoja ei kannata kokeilla. Tänne saakka ei saa enää harhailla.

Terveisin, J

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *