Rakkaus ja kuolema

Minulla ja puolisollani on takanapäin neljätoista yhteistä vuotta. Tahtonamme ja tavoitteenamme on, että saisimme olla yhdessä koko elämämme ”aina kuolemaan asti”. Näin sanoimme myös aikanaan avioliittoon vihkimisessä. Muistan, miten pohdimme kumpi sanavaihtoehto valitaan vihkitoimitukseen. ”Myötä- ja vastoinkäymisissä” ei tuntunut meistä omalta, vaikka joku onkin joskus tulkinnut sitä kauniisti, että edes kuolema ei silloin voi tulla pariskunnan väliin. Tahtomme ja toiveemme on edelleen, että ”aina kuolemaan asti”. Samalla joudumme pohtimaan sitä, että jommastakummasta tulee siis joskus leski, jompikumpi meistä saattelee toisen hautaan. Näistäkin asioista olisi tärkeää puhua yhdessä. Yhteistä hautapaikkaa meillä ei kuitenkaan vielä ole varattuna.

Työtehtävissäni olen usein hautajaisissa. Kyyneleet tulevat usein silmiini, kun näen toisen ihmisen voimakkaan surun. Erityisen herkkiä ovat ne hetket, jolloin vanha ihminen hyvästelee pitkäaikaisen puolisonsa. Mietin, mitä kaikkea he ovat toisilleen merkinneet, ja mitä kaikkea he ovat yhdessä kokeneet.

Lesken elämässä on edessä monia uusia asioita, jotka on hoidettava yksin. Monien on pitää opetella keittämään kahvia, toisen maksamaan laskuja. Jonkun arkiset askareet muuttuvat, koska vain puolisolla on ajokortti. Aika moni ei ole koskaan aikaisemmin elämässään asunut yksin. Uuden arjen opettelu tekee menetyksen konkreettiseksi koko ajan.

Entä millaista on rakkaus, joka on saanut käydä läpi monien vuosikymmenien matkan? Onko rakkaus vahvistunut, hiipunut tai muuttunut erilaiseksi? Haluan ajatella, että rakkaus on kuolemaa voimakkaampi. Vaikka kuolema erottaa puolisot toisistaan, rakkaus pysyy ja pitää sydämet kuvainnollisesti lähellä toisiaan.

Tiedän myös niitä, joille puolison kuolema on ollut ainoa keino päästä pois rakkaudettomasta, haavoittavasta avioliitosta. Tunnen niitäkin, joiden avioliitto on omaishoitajuuden myötä muuttunut. Rakkaus ja huolenpito on jäljellä. Puolison kuolema voi olla myös helpotus.

Koskaan en voi tietää, mistä lesken kyyneleet surun keskellä kertovat. Ikävästä, helpotuksesta, molemmista tai jostain ihan muusta? Omat kyyneleeni työtehtävissä kertovat toivottavasti myötätunnosta.

Nämä surun ja kaipauksen kysymykset ovat lukemattomille ihmisille totta juuri nyt: menetyksen valtava tuska, uuden elämän rakentaminen surun keskellä, hämmennys ja ikävä. Erityisen raskasta se on silloin, kun puolison kuolema tulee yllättäin tai liian aikaisin. Monet käyvät läpi puolisonsa syöpähoitoja, toipuvat onnettomuuksista tai tapaturmista, rakentavat elämää uudelleen. Ihailen niitä eri-ikäisiä selviytyjiä, joita on keskuudessamme. He tarvitsevat tukeamme.

En voi tietää, miten oma rakkaustarinani jatkuu tai kerran päättyy. Sen tiedän, että juuri nyt voin rakentaa hyviä muistoja minua itseäni ja puolisoani varten. Yritän itse omaltaosaltani vaikuttaa siihen, onko meidän rakkautemme voimakkaampi kuin kuolema tai voimakkaampi kuin monenlaiset arjen ja elämän vastoinkäymiset.

Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua. (Laulujen laulusta)

Marika Villikka, nyt jo kahden blogitekstin kokemuksella, avioliittoa ja papintyötä takana vähän enemmän

Minulle on tärkeää, että rakkaiden haudoilla on jotenkin läsnä sydän, rakkauden symboli.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *