Koiran käytösongelmat saavat alkunsa aikaisin

Minulla on maailman suloisin koira. Se on pieni, neljävuotias pystykorvanarttu, joka on kauniin kermanvärinen ja se kääntää lenkeillä ohikulkijoiden katseet ja kerää ihailijoita. Luonteeltaan se on hyvin rakastava, ja se ei mitään muuta haluaisikaan tehdä kuin olla sylissä. Se on hyvin pirteä, lempeä ja leikkisä, ja se suhtautuu muihin koiriin enemmän alistuvasti – ei missään nimessä haasta riitaa tai räksytä muille koirille. Se kuitenkin pelkää ääniä ja olen saanut huomata että koiran käytöshäiriöt juontavat juurensa usein “lapsuuteen saakka” – aivan kuten ihmisilläkin.

Koirani tuli minulle 1,5 vuoden ikäisenä. Sitä ennen se oli kasvanut ulkomailla ja ollut kasvattajan omistuksessa. Tarkempia olosuhteita en tiedä, mutta todennäköisesti kasvattajalla oli ollut jonkinlaiset koiratilat, eivätkä koirat olleet päässeet ainakaan talon jokaiseen huoneeseen, sillä sellaiset arkiset asiat, kuten tiskikone, kiertoilmauuni, TV ja verhojen avaaminen olivat neidin mielestä ihmeellisiä ja ehkä vähän pelottaviakin asioita. Ensimmäiset puoli vuotta neiti oli melkoinen tossu. Sillä oli yleisesti ottaen pehmeä luonne ja se säikkyi helposti uusia, äkillisiä ääniä ja asioita. Se kuitenkin rakasti ihmisiä ja oli todella vähään tyytyväinen – se ei seurankaipuustaan huolimatta ollut läheisyydestä samalla tavalla riippuvainen kuin edellinen koirani. Se oli kaikella tapaa kiltti, hiljainen ja helppo.

Vähitellen koirani itsevarmuus rupesi kasvamaan. Rodulle ominaiseen tapaan se rupesi ilmaisemaan pelkojaan vahtimisella ja haukkumisella. Aluksi pienissä määrin, mutta koko ajan enemmän ja enemmän. Pian huomasin herääväni joka ikinen yö siihen kun lehdenjakaja tuli rappukäytävään. Sekään ei auttanut että lopetin lehden tilaamisen – riitti että lehdenjakaja oli rappukäytävässä ja koirani kuuli kuinka hän lähestyi kerros kerrokselta uhkaavasti. Haukkuminen taisi tuottaa koiran näkökulmasta tulosta, sillä lopulta lehdenjakaja meni pois. Soppa oli valmis. Pian riitti että naapuri kaiveli avaimiaan oven takana ja voi että kun tuli rappusiivoja – siinä vasta oli nemesis. Jotain vielä pahempaa kuin lehdenjakaja, sillä rappusiivoja pitää hassua laahaavaa ääntä ja lähestyy paljon hitaammin – pelko ehtii kasvaa vielä enemmän kuin ripeästi liikkuvan lehdenjakajan kanssa.

Ensiksi kutsuimme koirankouluttajan kotikäynnille, mutta parin kuukauden koulutusprojektin loppupäätelmä oli se, että äänet pelottavat koiraa nin paljon ettei se pysty ottamaan vastaan kouluttamista, eli äänien yhdistämistä positiiviseen, kuten vaikka herkkupalkkioon. Pelko oli yksinkertaisesti liian suuri. Sen jälkeen siirryimme käytöstieteilijälle, joka hoitaa käytöshäiriöitä yhdessä eläinlääkärin kanssa. Kerroimme koiran taustan ja käytöksen pääpiirteet, eikä käyttäytymisasiantuntijamme ollut yhtään yllättynyt. Jos koiraa ei pienestä pennusta pitäen totuteta kaikkiin kotitalouden ääniin ja ärsykkeisiin, on sen hyvin vaikea sopeutua niihin aikuisena. Uusiin pelkoihin totuttelu pari vuotiaana on huomattavasti haastavampaa. Asiantuntija totesi heti että tämän koiran kanssa pitää olla paljon empatiaa ja ymmärrystä, sillä sen “lapsuudella” käytös on hyvin ymmärrettävää ja olemme onnekkaita ettei koira ole ruvennut aggressiiviseksi – kuten moni muu tynnyrissä kasvanut.

Koulutusprojektimme jatkuu käyttäytymisasiantuntijan ja eläinlääkärin ohjeiden turvin. Jokaöinen herätys koettelee kyllä hermoja ja kiitän onneani siitä että koira on vienyt poikaystäväni sydämen täysin. Olen hankkinut koiran ennen hänen tapaamistaan hän ei ole saanut itse varsinaisesti valita koiranomistajaksi ryhtymistä – se tuli kaupanpäällisinä kun halusi olla minun kanssani. Poikaystävästä on kuitenkin tullut tärkeä apuvoima koiran kanssa ja hän on meistä se, joka oikeastaan hellittelee sitä enemmän. On siinä minulla hellyyttävä parivaljakko! <3