Maailman paras koiran ”isä”
Viime sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Moni varmaan saa kylmiä väreitä kun lemmikeistä puhutaan perheen karvaisina lapsina, mutta sori vaan, meidän pikkumurmeli on ainakin hyvin tärkeässä asemassa taloudessamme. Sain Murmelin sen ollessa hieman yli vuoden ikäinen, ennen kuin tapasin poikaystäväni. Poikaystäväni ei siis hankkinut itse koiraa tai päättänyt ruveta koiranomistajaksi. Se tuli samassa paketissa minun kanssa seurustelun kanssa. Olemme nyt asuneet noin 1,5 vuotta saman katon alla ja sinä aikana hänestä on kuitenkin hänestä on kuoriutunut maailman paras koiran “adoptioisä”.
Hänestä on ollut korvaamaton apu monella tapaa. Yksi ilmeisimmistä on tietysti siinä ettei koiran yksinoloaika ei veny liian pitkäksi. Hän on valmis järjestelemään omia aikataulujaan, jotta voin välillä tehdä pidempiä työpäiviä, ja että minä pääsisin menemään välillä töistä suoraan salille ja muihin harrastuksiin. Sillä on ollut minulle todella suuri merkitys ja ihan uskomaton apu. Koiran yksinhuoltaja ei paljoa arkena harrasta tai ole iltoja ulkona. Tarvittaessa Murmeli on päässyt mukaan myös poikaystävän toimistolle.
Hän myös huolehtii murmelin tarpeista oma-aloitteisesti. Silloin kun koiralla on vatsa sekaisin yöllä ja sen pitää päästä ulos, herää poikaystävä siihen ilmeisesti kuudennen aistin tai Murmelin lähettämien telepaattisten viestien seurauksena ja vie sen ulos minua herättämättä. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen herännyt aamulla ja kysynyt miten poikaystävä nukkui saadakseni kuulla että hän kävi yöllä kolme kertaa ulkona koiran kanssa. Minä kuulemma vain tuhisin tyytyväisenä. 😀 Kerran kun koiralta piti ottaa verikoe oikean astutusajankohdan selvittämiseksi, minua painoi töissä deadline, jonka takia analysoin dataa kuin viimeistä päivää. Hän ilmoitti että hän voi viedä koiran eläinlääkäriin (vaikka ei ollut koskaan käynyt eläinlääkärillä edes minun kanssani), ja niinpä hän kävi hoitamassa tuon lääkärikeikan ihan tosta noin vaan niin että minä sain jatkaa työhommiani.
Välillä tuntuu että poikaystävä pitää koirastamme melkein parempaa huolta kuin minä. Minä lenkitän, hoidan hygienian ja leikkaan kynnet, mutta hän hellittelee, pitää sylissä ja rapsuttaa – ja vahtii paljon minua tarkemmin ettei neiti syö mitään sille sopimatonta lattioilta (sehän syö siis kaiken minkä löytää). Jos minä annan koiralle lautasen nuoltavaksi ruokailun jälkeen, on poikaystävä heti tarkistamassa ettei siinä ole liikaa chiliä tai jotain koirille haitallista raaka-ainetta.
Näin hieno suhtautuminen koiriin ei ole itsestäänselvyys. Olen esimerkiksi ollut taannoin treffeillä tyypin kanssa, joka kertoi ettei pidä hirveästi koirista ja kysyi kauanko koirani vielä elää. Mitäköhän hän oikein laskeskeli? 😛 Poikaystäväni on onneksi itsekin päässyt nauttimaan koiranomistamisen parhaista puolista. Oli sinulla sitten kuinka huono päivä hyvänsä, olet aina maailman paras ihminen kun tulet kotiin. Sen jälkeen on mahdotonta olla enää yhtä huonolla tuulella. Lisäksi koiran rapsuttelu lievittää tutkitusti stressiä ja etätöitä tehdessä on kiva että voi tenkkapoon sattuessa pyytää koiran viereen rapsuteltavaksi. On myös tutkittu että lapset selviävät paremmin haastavista tehtävistä kun läsnä on koira verrattuna vanhempien läsnäoloon – sama pätee epäilemättä aikuisten työtehtäviin. 😉 Lisäksi saan aina hauskoja kuvapäivityksiä siitä kun kaksikko viettää laatuaikaa kun olen pidempään poissa. 😀
Minä olen ainakin hyvin onnellinen siitä että minulla on tällainen pikkulauma. <3