TOINEN RASKAUSKOLMANNES: CHECK – Onnesta ja surusta

Toinen raskauskolmannes tuli laitettua pakettiin ja tasan viikko sitten maanantaina pamahti käyntiin se viimeinen kolmannes. Hurjaa! Toisaalta tekisi mieli sanoa, että onpa aika rientänyt, mutta kun katson nyt kaikkea sitä, mitä toisen raskauskolmanneksen aikana on koettu, alkaa mieli kummasti muuttua. Tuntuu, että toisen kolmanneksen alusta olisi aivan ikuisuus.

Se tilanne, mistä tämä toinen raskauskolmannes alkoi, oli aiiiika erilainen. No jep. Ihan pelkästään tämän hullun yhteiskunnallisen tilanteen takia, ja tuntuu kuin tällöin olisi eletty aivan erilaisessa maailmassa. Ei ihan heti tullut mieleen, että saman kolmanneksen päätteeksi elettäisiin tällaisessa maailmanlaajuisessa eristäytymisessä ja epävarmuudessa, itse aiheeseen liittyvä synnytyspolitiikka olisi aivan poikkeuksellinen, iso siivu raskauden tukipalveluista olisi jouduttu perumaan ja todella monesta tavallisen elämän itsestäänselvyydestä ei olisi tietoakaan. Olin siis visualisoinut loppuraskauden hieman, noh, normaalimmaksi.

Täytyy silti sanoa, että yllättävän hyvin olen tähän kaikkeen sopeutunut. Meneehän se näinkin. Mutta onhan tässä ollut prosessoitavaa. Tässä kuitenkin alkuun ihan yleistä tokan kolmanneksen wrap uppia:

Toisen kolmanneksen aikana ja lopussa:

Kumpu on kasvanut ja paljon! Vatsalihakset lähtivät tosiaan erkanemaan mulla jo ihan silminnähtävästi toisen kolmanneksen alkupuolella, joka kyllä yllätti. Nyt lopussa tuo vatsa alkoi todellakin tulemaan jo ihan kunnolla tielle monessakin. Mutta kevyessä takakenossa sohvalla röhnöttäessä tähän saa jo kahvikupin näppärästi laskettua. :)))

Yleinen vointi. Sopivan elinvoimainen ja aika normaalin oloinen. Suorastaan yllättävän normaalin oloinen, enkä kaipaa yhtään ensimmäisen kolmanneksen (ja tokan kolmanneksen alun) oloja. En kuitenkaan koe, että olisin ikinä saanut sitä paljon hehkutettua “tokan kolmanneksen energiapiikkiä”. Vaan lähinnä palauduin normaalimpaan energiatasoon.

Vaivoja. Muuten ei, mutta liitoskivut ovat ajoittain aika pain in the ass. Alkoivat jo ilmaantumaan ihan puskista rv 19 ja rv 24 läjävähti toisesta puskasta lisää kierroksia mittariin. Mutta menkööt. Unettomuus on alkanut hiljalleen taas helpottamaan. Paitsi silloin jos stressaan, niin se on “so long” hirsille, vaikkei mulla stressi normaalissa tilanteessa unta häiritsisi. Mutten valita, koska ihana pystyä nukkumaan taas jopa seitsemän (7!!) tuntia putkeen lähes joka yö. Eli voitolla yöhön!

Treenit. Tokan kolmanneksen loppuun asti kulkenut paljon paremmin ja vähemmän rajoittuneemmin, mitä olisin voinut odottaa. Ja vähemmillä rajoituksilla. Sellainen sopivan vahva ja jopa kyvykäskin olo ollut tähän asti. Mitä nyt vähän tuon vatsan takia alkaa kömpelömmäksi menemään paikoittain. Spinnipyörän päällä olo tuntuu lähes täysin “normaalilta” ja rakastan vetää live-treenejä omissa valmennuksissa ihan jo siksi, että tällöin tunnen olevani elossa, kun voi vähän pärrätä ja bodata kunnolla!

Painonnousu. Tokan kolmanneksen alussa plakkarissa oli reilu pari kiloa, ja nyt lopussa totaalina +8kg aikaan ennen beben laskun alkua. Musta tätä on huisia seurata, että kuinka korkealle päästään yhdessä tän pikku-Leivoksen kanssa! 😀

Neuvolassa. Kummun mittojen osilta sf-käyrillä mennään ehkä enemmänkin siellä yläpäässä. Kuitenkin neuvola-ladyn leipoessa käsillä tuota kumpua ja tunnustellessa sen asukkia kuulemma vaikuttaisi olevan siro (mutta melkoisen vilkas) bebe tulossa. Kumpu siis vaan keulii. En pistä siis pahakseni, jos vauva ei olisi kovinkaan jykevä. Koska toiveena olisi puskea bebe alakautta maailmaan, niin helpommin kuvittelisi sen sujuvan siromman yksilön kanssa.

Parasta. Mylläys mahassa. Ja se, että välillä voi tuntea pienen pään tai pakarat (never know) vatsan läpi ihan selkeästi nojautuneena. Ja se, ettei vieläkään ole tarvinnut heräillä keskellä yötä pissille, eli ei paljoa rakkoa paina. Score!

Onneksi. Tavalliset trikoopaidat venyvät vielä hyvin päälle, koska säkkimalli ei ole ole mun juttu sitten ollenkaan. Ja onneksi Reebokin Lux Maternity Thightsit ovat pelastaneet mut housuosastolla.

Pesänrakennusvietti. Mikä se on?

Ja voi mistä sitä lähdettiinkään liikkeelle tälle toiselle kolmannekselle:

Tämän yllä olevan kuvan julkaisu oli itselleni aivan valtava etappi. Avata elämäni kipein asia niin isolle yleisölle. Mutta miten hyvältä se tuntuikaan. Kun sen sai ulos. Ja sai samalla näyttää sen valtavan onnensa kaikille muille. Hetki, jota viimeksi odotin, mutten sitä koskaan päässyt kokemaan, vaan sama vaihe odotettiin hurjassa epävarmuudessa, joka johti lohduttomaan suruun.

Henkinen mylly

Kun tätä toista kolmannesta aloin summailemaan näin muuten, niin täytyy sanoa, että isointa myllyä on tarjonnut tosiaan tuo henkinen puoli. Eli vaikka oikeasti hyvinhän tässä menee, ja koen olevani aivan järjettömän onnellinen ja onnekas (kaikesta huolimatta), niin ei mulla ole mitään tarvetta lähteä piilottelemaan sitä, että välillä on ottanut ja ottaa toisinaan edelleen aivan saakelin koville.

Kun tämä kolmannes alkoi tammikuussa, olin peloissani. Hämmentynyt, epävarma, pää täynnä sekavia ajatuksia, käsittelemätöntä surua, ikävää, pelkoa ja ahdistusta. Ihan hullua. Mutta vastapainoksi olin jo silloin täynnä loputonta rakkautta, onnellisuutta ja toivoa. Täynnä toivoa siitä, että tätä hyvää meiltä ei riistettäisi, ja että tämän tarinan päätös olisi kaunis ja onnellinen. Täynnä sellaista rakkautta, joka oli pakahdutti minut pelkästä ajatuksesta. Sellaista onnellisuutta, jossa oli vain hyvä olla.

En tammikuussa osannut edes ajatella aikaa tammikuun jälkeen. En osannut tai kyennyt oikeasti hahmottamaan sellaista aikaa, joka olisi vienyt pidemmälle kuin tuo ensimmäinen raskaus. Ajatus jo pelkästään helmikuun puolesta välistä ja maaliskuusta oli täysin utopistinen. Niin utopistinen, että omissa ajatuksissa oli lähes mahdotonta tähän tarttua, ja esimerkiksi sovittujen menojen kirjaaminen Stabiloilla kalenteriin maaliskuulle tuntui vähintäänkin kummalliselta ja luonnottomalta.

Oli elettävä yli ne raskausviikot, jolloin viimeksi kaikki päätyi loputtomaan ja lohduttomaan suruun toisella kolmanneksella. Oli elettävä yli meidän poikamme lasketun ajan. Oli kohdattava kaikki ne tunteet. Oli antauduttava myös kaikelle sille surulle, joka pääsi hiljalleen pulppuamaan esiin entistä voimakkaammin, kun osasin sen vihdoin antaa tulla sellaisenaan. Oli annettava itsensä romahtaa. Oli itkettävä toisinaan tuntitolkulla. Oli vain annettava kaiken tulla. Ja se helpotti.

Suru on onneksi muuttunut tässä ajassa. Se ei ole poistunut. Se ei välttämättä ole vähentynytkään. Se on vain muuttanut muotoaan, ja siitä on tullut omalla tapaa kevyempää kantaa. Ja jos totta puhutaan, niin ikävä on paikoittain jopa kovempi kuin koskaan. Mutta sen ikävän ja surun kohtaaminen on jollain tapaa entistä kauniinpaa ja siten helpompaa. Se ei enää niele mukaansa ja muserra. Se sisältää haikeutta ja rakkautta.

Miten paljon voikaan rakastaa jotain, jota ei koskaan elossa tavannut. Lasta, joka sai alkunsa meistä, ja sai kasvaa sisälläni. Pienen pienen pojan, jonka sain saattaa tähän maailmaan ja saimme kohdata hetken aikaa kasvokkain. Vaikkei hänen sydämensä ei enää sykkinytkään.

Miksi. Miksi miksi miksi.

Välillä kaikki ryöpsähtää esiin ja lujaa. Se voi tulla ihan puskista, mutta onneksi kestää vain hetken. Tällöin itken katkeruudesta. Itken peloista. Itken loputtomasta ikävästä, ja meinaan hukkua sen kaiken taakan alle.

Miksi meille kävi näin. Miksi meille on annettu kaikki tämä taakka harteille. Miksi tämä ei koskaan lopu. Miksi minun pitää jaksaa elää tämänkin asian kanssa. Miksi olen näin katkera, vaikken haluaisi olla. Miksi olen edelleen raskaana, kun sylissäni kuuluisi olla jo kolme kuukautta vanha poikalapsi. Miksi kaikki synnyttävät ympärillä terveitä ja eläviä lapsia, muttei meillä ole vielä ensimmäistäkään, vaikka pitäisi jo olla. Miksi kaikki olettavat, että kaikki on nyt unohdettu, ja että kyllä minä jaksan. Miksi minun pitää aina jaksaa.

Miksen saanut synnyttää lasta tammikuussa normaalissa olosuhteissa ilman rajoituksia, kuten olisi alunperin kuulunut. Miksei meille sallita tälläkään kertaa normaalia synnytyskokemusta ja rauhallista aikaa kolmestaan elävän lapsen kanssa perheenä osastolla. Miksi minun täytyy pelätä synnytystä, kun en normaalisti olisi todellakaan pelännyt. Miksi tähänkin raskauteen on annettu liikaa kannettavaksi. Miksi minä en ole saanut kokea normaalia raskautta alusta loppuun täysin puhtaalta pöydältä.

Miksi olen ensin aivan hajalla, ja kun tämä on vihdoin alkanut helpottamaan, niin nyt kaikki muu normaali on viety ympäriltä. Miksi emme pääse vanhempina edes pelkopolille käymään vaan joudumme hoitamaan tämänkin puhelimitse. Miksi jotkut tuntuvat olettavan, että olen nyt enemmän onnellinen tytöstä kuin pojasta. Kun olisin tehnyt mitä vaan, että olisin saanut pitää esikoispoikamme, ja saada pelkästään poikalapsia ilman yhtäkään tyttöä. Ei sillä olisi ollut minulle väliä, kunhan elossa olisivat.

Nämä onneksi kestävät vain hetken. Eivätkä tule välttämättä kovinkaan usein. Mutta saattavat tulla ja purkautua todella lujaa ja lohduttomana ryöppynä. Pystyn onneksi silti jo hyväksymään tämän. Ainakin melko pitkälle. Täysin sinut en ole kaiken tapahtuneen kanssa, mutta koko ajan astetta pidemmällä.

Toistaalta tämäkin postaus piti tulla ulos jo eilen sunnuntaina, mutta kävipä sitten niin, että heräsin tätä edeltävänä yönä keskellä yötä totaalisen kauhun vallassa. Parin tunnin yöllinen kauhunsekainen paniikkikohtaus Taysin ovista sisään kulkemisesta ilman lapsen isää tuli aiiiivan puskista. Huolimatta siitä, että olen saanut itseäni rauhoitettua tämän asian kanssa. En siis osannut tällaista odottaa (etenkään keskellä yötä tällaiseen heräämiseen), mutta nähtävästi tuntemattomia ovat traumojen tiet. Eipä tosiaan helpota tämä korona-case ja sen tuomat rajoitteet näitä. Ja sunnuntai meni hyvin pitkälti tästä toetessa.

Turtle neck-paita: *TÄÄLTÄ

Vaikka aikamoiseksi tunteiden ryöpyksi tämä taas meni, ja huolimatta kaikesta, olen aivan helvetin onnellinen. En osaa edes sanoilla kuvata, kuinka paljon tämä pieni lapsi merkitsee minulle ja meille. Enkä edes uskalla kuvitellakaan sellaista skenaariota, jossa hänen sydämensä ei olisi alkanut sykkimään viime vuoden lopulla. Tuon pienen, joka nosti minut sieltä syksyn syvimmästä sumusta ja antoi syyn uskoa, että elämä voisi olla vielä kaunista, hyvää ja elämisen arvoista.

En uskalla kuvitellakaan sitä tilannetta, jossa ei oltaisi joulukuun alussa nähty sitä pienen pientä muutaman millimetrin kokoista papua varhaisultassa, joka nyt potkii tuolla vatsassa niin että kumpu jytisee ja muuttaa muotoaan. Ja jonka raajat tulevat vastaan minun tai tämän isän kättä. Meidän oma lapsi. Pieni tyttö. Jonka arvioitu toimitusaika on enää 84 päivän päässä. Elossa ja terveenä. ♥

Pusuja uuteen viikkoon!

Tässä vielä aiemmat raskausaiheiset postaukseni kronologisessa järjestyksessä:

• Raskaana. <3
• Raskausuutisesta ja menetyksestä
• Ensimmäinen raskauskolmannes – rv 1-13
• Miten olen treenannut raskausaikana?
• Kuluneen viikon treenit rv 17 + äitiysfyssari
• Surusta ja ikävästä
• Raskaus Q&A – Himot, ruokavalio, nimet, sukupuoli, vauva somessa?
• Kehon muutos ja painonnousu raskausaikana
• Surun ja trauman jäänteet & ekat potkut – rv 18
• Rakenteet check & kasuaalisti paksuna – rv 19
• Raskaus Q&A – Suunnitelmat, työt, herkuttelu, paino & treeni

EDELLINEN JUTTUNI:
Hyvät urheiluliivit – Omat lempparini

VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset