LASTEN JA NUORTEN URHEILU ON KOVAA

*Sisältää mainoslinkkejä

Mediassa on viime päivinä kohuttu melkoisesti lasten ja nuorten valmennuksesta, ja ilmi on tullut tapauksia, jossa valmennus on johtanut urheilijan kohdalla kohtalokkaisiin lopputuloksiin. Itselleni tämä on siinä mielessä koskettava asia, sillä olen minäkin siivun elämästäni antanut nuorten urheiluvalmennukselle. Valmennustyö on myös siitä kiinnostavaa, että se liippaa hyvin läheltä johtamis- ja esimiestyötä, ja samoja periaatteita pystyy soveltamaan näissä molemmissa. Vaikutusmekanismit voivat lisäksi olla hyvin samankaltaisia niin hyvässä kuin pahassa.

Menestyksellä on toisinaan monesti se kääntöpuolensa, joka ei usein näy ulospäin. Kun puhutaan nuorten (tai aikuistenkin) terveydestä ja jopa henkeä uhkaavista asioista kilpaurheilun nurjana puolena, niin on mielestäni äärimmäisen hyvä asia nostaa tapetille. On todella järkyttävää, että tilanne on päässyt äitymään peruuttamattomiin tapahtumiin saakka. Ja jottei tämä menisi liian yksipuoliseksi väitän, ettei tämä ole ainut tapaus tai ainut laji täällä Suomenkaan lintukodossa, jossa urheilijat ovat kohdanneet vahingollista valmentamista. Tämä tekstini ei siis kohdistu tähän yksittäiseen tapaukseen vaan yleensäkin urheiluvalmennukseen maailmaan.

Menestystä tuova valmentaja ei todellakaan ole aina hyvä valmentaja, koska piiloon voi jäädä asioita, joilla on voimakkaampi merkitys kuin se kultamitali. Myös yksittäiset kokonaisvaltaiset onnistumiset eivät myöskään poista sitä mahdollisuutta, että kaikkien kohdalla lopputulos ei ole menestyksenkään osuessa kohdalla summana plussan puolella. Usein hyvinvoiva urheilija on menestyvä urheilija, mutta aina se ei mene suoraan yksiin.

Valmennustyylin tulisi olla sellainen, että se kestää päivänvalon. Aina ja jokaisen urheilijan kohdalla. Toki nuoriakin urheilijoita joudutaan puskemaan äärirajoille, mutta on vissisti eri, millä tavalla se tehdään ja mitä nuorelta vaaditaan. Pelolla ja henkisellä kaltoinkohtelulla ihmisten hallitseminen on väärin ja voi olla äärimmäisen haitallista. Tämän ei tarvitse mennä todellakaan huutamisen, kiroilun tai terveydellisten ongelmien aiheuttamisen puolelle, vaan pelkkä ”puolitahaton” urheilijan jatkuva vähättely, eriarvoistaminen ja epäkunnioitus voi vaikuttaa pinnan alla voimakkain ja pitkin seurauksin kasvavan nuoren mielessä. Kilpaurheilussa toki peli voi olla raakaa, ja joskus edistyneemmille tarjotaan parempia mahdollisuuksia, mutta silti ketään ei saisi kohdella kuin kuraa.

Urheilija valmennustyössä tulee kohdata ihmisenä, ja kohdella arvostaen oli kyseessä lapsi, nuori tai aikuinen. Valmentaja on henkilö, joka voi vaikuttaa urheilijan elämään voimakkaasti, ja tämän aseman jokaisen valmentajan tulisi sisäistää. Kilpaurheilu on usein niin nuorelle kuin aikuisellekin urheiijalle äärimmäisen merkittävässä asemassa elämässä, ja tähän yhdistetty haitallinen valtasuhde voi turmella ihmistä pahasti. Se, miten valmentaja käyttää omaa valta-asemaansa, ei todellakaan ole yhden tekevää.

Kuten jo tässäkin mediassa esillä olleessa tapauksessa nähdään, vahingollinen valmennus ei vaikuta pelkästään urheilijan elämään siellä harjoituksissa. Ei todellakaan. Parhaimmillaan hyvä valmennus voimaannuttaa, rohkaisee ja antaa vahvemman pohjan myös urheilun ulkopuoliseen elämään. Ja ettei tässä mentäisiin ääripäihin, on myös syytä ymmärtää, että urheilijalta saa ja kuuluukin vaatia asioita. Urheilussa joutuu kohtaamaan haasteita ja tunteita monista eri ääripäistä, ja parhaimmillaan se voi antaa vahvat henkiset työkalut elämään myös urheilun ulkopuolella ja urheilu-uran jälkeenkin, ja tämä asia jää mielestäni liian vähälle huomiolle.

Kilpaurheilu tuo mukanaan välillä painetta, huolta ja stressiäkin. Välillä voi tulla itku ja tunteet voivat purkautua monella tavalla. Se ei kuitenkaan aina ole väärin, ja oikein kohdattuna ja oikealaisella tuella tämä voi kasvattaa. Näitä tunteita kohdataan nimittäin myös opiskellessa, työuralla ja arjessa, ja ne kuuluvat elämään. Kaikkea ei siis ole syytä siloittaa urheilijan tieltä, kunhan urheilijaa arvostetaan, kohdellaan ihmisenä ja ymmärretään urheilijan kokonaispaletti. Ei pakottaen, uhaten, kiristäen, menestykellä arvottaen tai henkisesti tai fyysisesti kaltoin kohdellen.

Mitä valmentajan ammattitaitoon tulee, niin valmentajan olisi myös itse syytä ymmärtää, milloin viheltää peli poikki. Ymmärtää se, missä menee oman osaamisen raja etenkin sen urheilijan kohtaamisen ja käsittelyn puolella. Se, että osaa valmentaa lähtökohtaisesti ”lahjakkaan” urheilijan tai joukkueen menestykseen ei vielä välttämättä kerro ammattitaitoisesta ja hyvästä valmentajasta. Se, että osataan käsitellä erilaisia urheilijoita ja ymmärtää tarvittaessa oma vajaavaisuutensa valmentajana on avain siihen, että ketään ei tuhota. Menestystä ja mainetta ei kuulu hakea minkä tahansa kustannuksella.

Vaikka näennäisesti menestystä tulee, niin onko se oikeasti menestyksekästä, jos samalla leikitään tulella urheilijan henkisen ja fyysisen terveyden kanssa. Todellakaan ei ole kyse siitä, että kuka urheilijoista kestää paskaa ja rankkaa menoa kaikista koviten, vaan siitä, että valmentaja on mukana haasteiden selättämisessä eikä niiden aiheuttamisessa. Siinä on vissi ero.

Vaikka kilpaurheilu ja valmennus on ollut negatiivisessa valossa useissakin yksittäistapauksissa, niin muistetaan se, että kilpaurheilu on usein täysin muuta kuin ääritapauksien tarinat. Meillä täällä Suomessa tehdään paljon todella ammattitaitoista ja arvokasta valmennustyötä, ja tämä usein unohtuu meiltä monilta. Aina ammattiataitoa ei voida myöskään laskea mitaleissa, ja hyvän valmennustyön parhaimmat vaikutukset voivat näkyä ihan muualla kuin siellä palkintopallilla, mutta usein ne heijastuvat sinnekin.

Millaisia hyviä tai huonoja valmentajakokemuksia teillä on ollut?