MITEN SÖIN TEININÄ?

Voi niitä huikeita teinivuosia! Tähän aikaan protskubuumista, ruokavalioista ja ”Jutta ja superdieeteistä” ei ollut kenelläkään tietoa, ja syötiin sitä mitä tarjolla oli. Ennen paistettiin pannukakkuja, ja nyt lasketaan kaloreita. Lihomista en koskaan pelännyt eikä kiinteistä pakaroista ja sikspäkin esiintaikomisesta höpisty lähipiirissäni. En tiedä oliko se tällöin niin ilmoillakaan, ja somessa silloin oli in vielä IRC-galleria ja Facebookista oli juuri tullut iso juttu. Belfieitä ei tunnettu, fitness-termiin ei törmännyt missään, ja kukaan ei esitellyt vatsalihaksiaan somekuvissa.

Vaikea sanoa, olisiko erilaisessa some-maailmassa eläminen vaikuttanut millä tavalla omaan tai ympäristöni toimintaan, mutta toisaalta en rehellisesti usko, että omaa lujaa päätäni olisi kovin helposti käännytetty. Olen meinaan ollut jo nuoresta asti aika tiukka likka periaatteissani, ja ”hömpötyksiin” en ole sortunut, heh.

Miten pää pysyi kasassa ruuan suhteen?

Urheilun ravinto-oppina muistan yläasteikäisenä urheilijan alkuna aina treenien päättyneen valmentajan käskyyn, menkää kotiin katsomaan salkkareita ja syömään samalla oikein kunnolla. Minähän tottelin molempia käskyjä, ja salkkareita siivitti aina hyvä annos sapuskaa. Tämä oli oikeasti näin jälkikäteen katseltuna mielestäni ehkä parasta ravintokasvatusta (positiivista aivopesua) teinitytöille. Ihan totta.

Muutenkin meillä urheilun parissa ruoka oli nimenomaan kova juttu, ja varmasti tälläkin on ollut oma vaikutuksensa positiiviseen ja huolettomaan suhteeseen ruuasta. Joukkueen sisällä oli nimenomaan ”siistiä” syödä, ja kisamatkojen buffet-pöydistä lapattiin lautaset aina kilpaa täyteen safkaa, hah! En tiedä lähtikö se valmennuksesta vai osuiko joukkueeseen vain sopiva kombo erittäin nälkäisiä likkoja, mutta ainakin aika positiivinen itseään kirjaimellisesti ruokkiva oravanpyörä siinä oli vuodesta toiseen kasassa.

Noh, miltä näytti teini-ikäisen Piian ateriarytmi? Tässä sitä nyt tulee:

AAMUPALA

Tätä en skipannut koskaan. Silkkaa parhautta oli, jos jääkaapista löytyi eilisen ruuan jämiä, joita sai imaista aamupalaksi huiviin. Spagettia ja jauhelihakastiketta, makaroonilaatikkoa tai kotikutoista pitsaa. Aijettä. Niillä lähti päivä käyntiin, tai näiden puutteessa usein meni sämpylää mehevillä täytteillä tai jugurttia myslin kera. Kahvinjuonnin jaloa taitoa en tällöin vielä omannut, ja ehkä ihan hyvä niin.

LOUNAS KOULUSSA

Vaikka kaikki kitisivät, että kouluruoka oli pahaa, niin minä mussuttelin menemään. Ruokalan rajoituksia yritin aina rikkoa, ja ylimääräisiä kalapuikkoja piiloteltiin perunamuusikasan alle. Ruoka kuin ruoka, niin minä kyllä söin. Kylkeen vähän leipää tai näkkäriä, niin nälkä lähti. Liikuntalukiossa ruokatunti osui usein omaharjoittelutunnin päälle, joten sinne oli hyvä painella volttituokion jälkeen tankkaamaan kumpu täyteen. Lähipiiri muodostui pääosin urheilijoista, niin eipä samoissa pöydissä kenelläkään vajaita lautasia tahtonut näkyä.

KOULUN JÄLKEEN

Kotiin päästyäni meni ihan mitä vaan, mitä keittiön kaapeista löytyi, ja nimenomaan aika paljon. Parasta oli sulattaa pakastimen kätköistä kokonainen pussillinen äiskän leipomia korvapuusteja mikrossa, ja syödä ne kaikessa rauhassa keittiön pöydän äärellä Aku Ankkaa lueskellen. Monesti tuli kyllä haettua koulun jälkeen läheisestä K-marketista Pirkan suklaapatukoita tai mansikkatäytesuklaalevy ja naposteltua menemään. Ehkä ei parasta välipalavaihtoehdoksi, mutta hälläkö väliä. Pääasia että tuli syötyä. 😀

Hanuriin mulla on mennyt kaikki jo yläasteikäisenä. Sukuvikoja, hah!

PÄIVÄLLINEN

Päivällinen oli kotona aina tarjolla, ja nimenomaan mentiin ihan perinteisellä kotiruualla. Meillä syötiin todella paljon perunaa (lue: aina), ja höyrytettyjen pottujen kyljessä oli todella usein parsakaalta ja porkkanaa, ja niitä vedeltiin äiskän kanssa kilpaa ja taisteltiin kattilan viimeisistä paloista. Näiden kyljessä oli usein lihaa tai lihakastiketta, ja salaattikulho iskettiin aina myös pöytään. Usein tuli syötyä myös keittoja. Oli kalakeittoa, kesäkeittoa, hernekeittoa, jauhelihakeittoa ja nakkikeittoa. Äiskä hallitsi näiden salat!

ILTAPALA

Lukioon mennessäni treenit osuivat aina todella myöhälle, ja arki-iltoina treenit olivat aina kello 19.30-22.00. Iltakympin jälkeen pikasuihkun perään kokosin ison tarjottimellisen täyteen ruokaa. Herkkuvoileipiä kunnon täytteillä, jugurttia, mysliä, hedelmiä ja kaakaota. Tämän popsin lähes aina omassa huoneessani katsellen telkkua (koska muut talosssa nukkuivat jo) ja tästä vatsa pyöreänä unille. Silkkaa parhautta. Olenkin aina ollut erittäin tehokas iltasyöjä. Nam!

miten söin teininä
Piude 16 vee. Makkara on ystävä.

 

Sapuska-aiheisina muistoina heitettäköön ilmoille, että lukion viereisestä K-marketista sai Maraboun suklaalevyjä usein nipputarjouksena kolme kappaletta kolmella eurolla (say whaat!?). Pakkohan tähän oli aina tarttua, ja ajatus oli joka kerta jalo, kun tuosta satsistahan riittäisi pidemmäksi aikaa. Noh, aika monesti se meni niin, että saman iltana oli jo kaksi minttukrokanttilevyä tuhottu, ja viimeinen imaistiin seuraavana päivänä hyppytunnilla pitkää matikkaa ratkoessa. Heh. Mikä morkkis? Sellaisestakaan ei kukaan tähän aikaan puhunut, ja seuraavana päivänä saatettiin hakea uusi satsi samaisia levyjä. Hups.

Loppusanoiksi iskettäköön, että luojan kiitos olen syönyt jo nuoresta pitäen monipuolisesti ja paljon. Olen myös onnellinen, että olen saanut kasvaa niin ruokamyönteisessä ilmapiirissä niin kotona, koulussa, kaveripiirissä kuin urheiluympyröissä. Tällöin ei todellakaan ole tullut edes ajateltua, että ruuassa olisi jotain ihmeellistä eikä fiksaatioita ainakaan omiin silmiini kenelläkään osunut. Ruokavalioista ei tiedetty, eikä kukaan oikeasti tavoitellut ”kiinteämpää” kroppaa tai vältellyt hiilareita. Luojan kiitos!

Olipa itsellä helppo nuoruus sapuskan puolesta, ja näistä hyvin ravituista teinivuosista on ollut todellakin ihan lyömätöntä hyötyä aikuisiän ammattiurheilupuolelle asti. Score. Jos täällä on nuorempia ihmisiä ruudun takana, niin nyt haarukkaa liikkeelle ja murua ääntä kohti. Syökää sitä ruokaa, ja nauttikaa siitä huoletta. Älkää höynähtäkö kaikennäköisiin ruokahömpötyksiin, ja näin pitkälle minäkin olen päässyt täyttä kotiruokaa mutustelemalla. Syöminen on todellakin jees, ja jos ette muuta selitystä keksi, niin vaikka siksi, että minä sanon niin, hah! 😀

Makoisaa ja vatsan täyteistä tiistaita!

Kurkkaa myös:
Milloin syömisestä tuli näin vaikeaa?
Edellinen juttuni:
Optimoitu treenaaminen vai fiilispohjainen tykittäminen?

♥  SEURAA MINUA  ♥
Bloglovin // Facebook // Instagram // YouTube

Kommentit (58)
  1. eeiii, sanoit minttukrokantti 😀 jumatsuikka sen voittanutta ei ole mikään! ite söin sitä aina viikonloppusin kun oli ehkä pussikaljalla,laukussa oli aina minttukrokanttilevy hah. kyl perus kotiruuan pitäs saada enempi kunniaa tänä päivänä. tuntuu et ihan pennutki miettii jo et voiko syyä jotakin ku siinä on jotakin mitä ”ei sais syödä”. karmeeta katottavaa ja kuunneltavaa.. mun mielestä kenenkää normaalin ihmisen ei pitäs miettiä onko väärin syyä makaroonilaatikkoa tai lihapullia muussilla, karmivinta että tiedän monia jotka rajottaa antamasta vauvalle esim kauraa kun ei ite syö viljoja.

    1. Piia Pajunen
      11.7.2017, 17:21

      Minttukrokanttilevy oli tosiaan ihan ykkönen, ja voi vitsit niitä onkin tuhottu vuosien varrella ihan laitoin määrä, hahah! 😀
      Perusruoka todellakin kunniaan! Ja se on oikeasti vähän huolestuttavaa, että nykyään teinitkin jo stressaavat mitä voi syödä ja mitä ei. Sille pohjalle kun oppii jo nuoruusvuosina, niin vääristyneestä kuvasta ruokaan voi olla todella haastava päästä irti myöhemmin ja aineenvaihdunta voi olla tuhottu jo varhaisista teinivuosista asti nälkiinnyttäessä. :/

  2. Itse kärsin yläasteen kynnyksellä syömishäiriöstä ja itsekin cheerleadingia harrastaessani cheerleaderkavereiden seurassa enemmän pyöriessäni tajusin että hei, muutkin syö ihan mitä vaan ja jaksaa treeneissä. Itsekin aloin syömään enemmän ja kehityin lajissa jo puolessa vuodessa huimasti. Urheilujana voi nuorena tyttönä syödä melkein mitä vaan (kotiruokaa, jätskiä, kouluruokaa..) kunhan SYÖ. Muuten ei jaksa. Galtsuaikoina olit myös suurin idolini, seurasin yksilökilpailuasi innolla:)

    1. Piia Pajunen
      11.7.2017, 17:39

      Ympäristön asenne kyllä vaikuttaa todella paljon varsinkin nuorilla ihmisillä, ja sekä reippaammin syöminen tai syömisestä nipistely tarttuu. Ihan mahtavaa, että sullakin loppupeleissä kävi hyvä mäihä, ja päädyit ”hyvään ympäristöön”. Nuori urheilija voi kyllä oikeasti syödä lähes mitä vaan ja nimenomaan paljon, ja olen täysin samaa mieltä, että kunhan SYÖ!
      Ja eiiikä, kiitos sulle ihanasta kommentista 😀 Galtsuajat olivat kyllä huippuja, ja voi niitä aikoja muutenkin! 🙂

Kommentointi suljettu.