MITÄ MULLE KUULUU? Niinkun ihan rehellisesti.

Tällä hetkellä tuo otsikon kysymys tuntuu ihan sairaan vaikealta. Tekisi mieli sanoa, että tavallaan tosi hyvää, mutta ehkä enemmänkin “hämmentävää” olisi oikea vastaus. Annan tähän tulla tekstiä ihan vaan flowlla, ja voi olla, ettei punainen lanka aivan pysy ehjänä tai vailla päättömiä umpisolmuja. Mutta menkööt!

Tämä syksy on ollut todella erilainen. Koko vähän reilu viimeinen vuosi on ollut todella erilainen. Välillä sitä pysähtyy miettimään, että voi että, jos olisin tasan vuosi sitten surujen ja pelkojen synkimmissä hetkissä tiennyt, että minulla on tähän aikaan vuoden päästä sylissä elävä ja terve lapsi. Upea pieni tyttö. Olisin antanut aiiivan mitä tahansa, että olisin saanut nähdä tällaisen tulevaisuuden, joka olisi tapahtuva niinkin pian. Sielu kun itki verta maailmankuvaa järisyttäneen tuoreen menetyksen raastaessa sisimpää.

Ehkä tässä hassulta tuntuukin se, että tämän toteutuminen on ollut silti todella hämmentävää ja vähintäänkin sekavaa. Itse vauvan kanssa on ollut sinänsä helpompaa kuin olin ajatellut, mutta itseni kanssa on ollut enemmän työnsarkaa. Pää ei ole tahtonut pysyä kaikessa mukana, ja täytyy todeta, että lapsen saaminen prosessina on sekä mielelle että etenkin keholle ihan valtavan mullistava prosessi. Kun ei tuo matka tähän pisteeseenkään ole ollut sellainen “hei tein positiivisen raskaustestin, ja nyt katsellaan millainen uusi ja jännä matka tämä tulee olemaan”. Ensimmäinen raskaus lähti kyllä liikkeelle niin. Toinen meni sitten “aika” eri tunnelmissa.

Mikä mietityttää?

Tässä “lapsivuodeaikana”  tähän mennessä paljon huolta ja jopa kauhua on itselleni aiheuttanut oma terveys. Omaan terveyteen liittyvät asiat ovat itselleni ehkä yksi isoimmista henkisistä kompastuskivistä. Tämä osa-alue suhtautumisineen otti vielä aika rajusti kierroksia mittariin ensimmäisen raskauden päättymisen kohdalla ja jälkimainingeissa.

Otin nimittäin todella henkilökohtaisesti oman kehoni kautta sen, että kehoni ei pystynyt tuottamaan elävää ja elinkelpoista lasta. Vaikka eihän se niin mennyt. Kehoni olisi kyllä pystynyt ja jaksanut, ja se jaksoikin. Lapsi vaan ei. Mutta se musersi minut ja luottamuksen omaan kehooni. Se iski melko rikkonaiseksi luottamuksen myös siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Aina ne eivät vaan järjesty.

Tai noh. Voivathan ne järjestyä ja usein järjestyvätkin. Tavalla tai toisella, mutta välillä se tapahtuu todella raskaiden reittien ja pysyvien menetysten kautta. Asiat voivat siis järjestyä ja elämästä voi tulla hyvää, mutta mukana voi mennä paljon ja liikakin. Ja peruuttamattomasti. Tästä kun on kokemusta rajumman kautta, niin rikki mennyttä luottamusta on vaikea välillä saada pysymään taas ehjänä.

Nyt raskauden jälkeen vastaan on tullut todella yllättäviä ja monimutkaisia asioita kehossa. Tämä on taas nostanut vanhoja tunteita pintaan. Pelkoja, ahdistusta ja hallinnan menetyksen tuskaa. Toiset kehossa tapahtuvat asiat on ollut helpompaa hyväksyä, koska kyllähän mä tiesin, että elävän ja täysiaikaisen lapsen saaminen ei ole keholle mikään “ihan pikkunakki”. Mukaan on kuitenkin mahtunut myös paljon odottamattomia ja pitkäaikaisempia käänteitä. Osa tavallisempia. Osa sitten sellaisia, että on taas joutunut ihmettelemään (ihan hoitohenkilökuntaa myöten), että mites nyt näin.

Mutta tällä mennään, ja yritän antaa itselleni aikaa. Koska sitähän se tästä kaikesta palautuminen vaatii. Ja paljon. Mutta nyt tällä viikolla on alkanut tuntua moni asia paljon paremmalta, ja ehkä pääsy taas kevyen treenin pariin salille toi itselleni paljon tarvittua luottoa kehooni. Kehoni alkoi tuntua heti enemmän omalta. Urheilijalle liike ja kyvykkyys on vaan valtavan tärkeää, vaikka vielä mennäänkin aika iisisti.

Paljon on sitä hyvääkin

Huh, lähtipäs tunteiden purkamisella liikkeelle. Mutta onhan tässä käsillä paljon hyvää ja kevyttäkin. Ykkösenä on mainittava tuo mies. Puoliso ja lapseni isä, jonka kanssa ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta silti en vaihtaisi mitään. En ihan rehellisesti voisi toivoa parempaa henkilöä jakamaan tätä(kään) elämänvaihetta kanssani. Puolisoa, joka viikkotolkulla jaksaa piirtää iltaisin selkääni, että saisin unen päästä kiinni, kun muuten uni ei tule. Puolisoa, joka tuntee minut läpikotaisin ja joka on kulkenut saman matkan kanssani tähän pisteeseen.

No entäs se yrittäjän elämä? Työrintamalla on ollut tavallaan hiljaisempaa mutta toisaalta ei nyt ihan niinkään. Ehkä olen vain antanut itselleni enemmän armoa ja vähentänyt vaatimuksia, mikä on tehnyt aivan hemmetin hyvää. Koska olenhan mä aikamoinen suorittaja ja vaadin itseltäni toisinaan aivan tavattoman paljon. Nyt on vaan ollut pakko piilottaa ruoska ja laskea omaa vaatimustasoa hieman, vaikka tätä opeteltiin jo viime syksyn voimattomuuden ja väsymyksen keskellä aika vahvastikin. Tästä huolimatta olen läpi tämän alkuviikon päässyt sukeltamaan mitä mahtavimpien palautteiden pariin omasta työnjäljestä erinäisissäkin yhteyksissä. Ai että. On lämmittänyt mieltä.

Lisäksi olen ihan tavattoman innoissani erilaisista valmennuskuvioista niin verkkovalmennusten kuin kilpaurheilijoiden puolella. Urheilu ja valmennus ovat vaan mulle vaan niin rakkaita asioita, että niiden parissa touhuaminen tuo vain niin paljon voimavaroja, vaikka välillä se tietty kuluttaakin tässä kaiken uuden ja hämmentävän keskellä. On silti ollut ihana päästä seuraamaan alkusyksyn aikana isoja onnistumisia, henkistä kasvua, vaikeiden tilanteiden selätyksiä ja monenmoisia matkoja. Pääsinpä pyörähtämään valmennushommissa kilpakenttien parissa viime viikonloppuna, ja tuo muutaman tunnin irrottautuminen omaan tuttuun ulkomaailmaan teki aivan äärimmäisen hyvää.

Mulla olisi myös ihan valtava kasa ideoita someen ja blogiin, mutta ihan kaikkeen ei tahdo riittää aika ja jaksaminen. Enkä tällä hetkellä edes haluakaan revetä joka paikkaan, ja haluan olla läsnä myös omalle pienelle perheelleni. Kun sellaisen olen vihdoin saanut, mutta se on kyllä samaan hengenvetoon sanottava, ettei mulle taida sopia sellainen “täysäitiysloma”, eikä mulla virallisesti sellaista nyt olekaan.

Tuo yrittäjyys on vaan itselle parhaimmillaan niin palkitsevaa ja voimaannuttavaa, ja auttaa mun osalta pitämään mieltäkin tasaisempana kaikkien mullistusten keskellä. Ja siis tämä on vain oma tuntemukseni. Ei mitään, mitä pidän parempana, tai mitä kyseenalaistaisin muilta. Elämiä, perheitä, lapsia ja vanhempia on vain niin erilaisia.

Mä silti vähän haaveilen…

Mieli on alkanut haaveilemaan myös asunnosta, josta löytyisi vähän sitä takapihaa. Toisaalta tässä keskustassa asustellessa kaikki on niin ihanan lähellä, ja ihmisten ilmoille ja hoitamaan asioita pääsee (myös rattaiden kanssa) niin järjettömän jouhevasti. Toisaalta talous meillä on ihan semivakaalla tasolla, että periaatteessa asunnon osalta upgradetus voisi olla mahdollista, mutta ehtiihän sitä tässä vielä myöhemminkin. Välillä sitä pitää muistutella itseänikin siitä, että nuoriahan tässä ollaan (jep, kolkyt on musta varsin nuori), eikä kaiken tarvitse olla vielä tässä iässä käsillä. 😉

Haaveilen myös hirvittävästi valmennustoiminnan kehittämisestä, mutta katsotaan millä aikataululla ja laajuudella sitä on mahdollista toteuttaa. Kutkuttelisi kovasti päästä lyömään visioita käytäntöön, mutta vielä en taida liikaa kiirehtiä. Pöhinää ei tosiaan arjesta ja elämästä juuri nyt puutu, joten muhitellaan vielä tai valmistellaan juonia salakavalasti ja pikkuhiljaa. Tai sitten jossain mielenhäiriöissä rykäistään isommin liikkeelle, mutta jos nyt ei vielä vauvavuotena. Tai ainakaan sen alussa. Eli jarrua vaan Piude.

Tietyllä tapaa haaveilen myös siitä, että voisin hypätä ajassa jonnekin pidemmälle. Ei sillä, ettenkö haluaisi elää tätäkin hetkeä ja vaihetta, tai en pitäisi siitä. Mutta ei tämä kevyintä aikaa itselleni ole, enkä tähänkään postaukseen voi ihan kaikkea taustalla isostikin vaikuttavia asioita avata, vaikka haluaisin. Haaveilen kuitenkin siitä, että joskus myöhemmin minulla ja läheisilläni olisi taas helpompaa hengittää. Tai että oppisin vieläkin paremmin seilaamaan elämän tuulissa ja tarvittaessa myrskyissäkin.

En koe eläväni elämäni parhainta aikaa

Ja siinä se tuli sanottua. Suoraan sanottuna en koe elämäni parhainta aikaa. En (ainakaan vielä) tällä hetkellä vielä osaa samaistua siihen, että vauvavuosi olisi elämäni parasta aikaa. Koen silti eläväni ihan riittävän hyvää aikaa. Tämän kaiken ääneen sanominen tuntuu silti todella penseältä ja “ei niin hyväksyttävältä” tänä aikakautena, jossa tuntuu, että elämän pitäisi olla joka hetki toinen toistaan uskomattomampia hetkiä täynnä ja pakahduttavaa onnellisuutta tulisi jahdata jopa väkisin. Kun välillä tuntuu, että kaikesta pitäisi olla kiitollinen ja nähdä vaikka väkisin asioiden parhaat puolet. Jopa toksiseen positiivisuuteen asti.

Mutta sanon tämän silti. Eikä se poista sitä, että olen aivan tavattoman kiitollinen siitä, että meillä on täällä kotona pinnasängyssä tuhisemassa maailman suurin aarre, jota en vaihtaisi mistään hinnasta. Tuon sanominen ei myöskään poista sitä, että elämässä on tällä hetkellä tavattoman paljon hyvää, josta voin ja saan olla onnellinen ja kiitollinen. <3

Tarkoitus siis ei ollut kuulostaa penseältä ja kitistä, mutta ehkä tässä viime aikoina omassa elämässä on myös noussut tarve nähdä ja tavoittaa sitä elämän toistakin puolta. Puolta, jota somen kirkastamassa maailmassa ei juuri niin paljoa näe. Itse olen nimittäin saanut paljon happea sieluuni siitä, jos olen sattunut näkemään somessa muutakin kuin kiiltoa ja pelkkiä parhaita puolia. Koska ei se elämä sellaista kenelläkään koko aikaa ole, vaikka kuinka näyttäisi. Eikä niitä kaikkia puolia tarvitse hävetä tai piilotella.

Mielummin siis itsekin tuon edes jossain määrin rehellisesti esille omaa todellisuutta parhaiden ja heikompien kulmien kohdalta, kuin lähtisin maalailemaan hattaroita taivaalle antaen täysin epärealistista kuvaa, mitä elämä(ni) oikeasti on, ja miltä asiat musta tuntuu. Kun ei ole huonoa ilman hyvää, eikä hyvää ilman huonoa. On vain elämää. Kaikkien vaiheiden, tunteiden ja kokemusten summana.

Elämänmakuista loppuviikkoa! 

TSEKKAA MYÖS:
Eikö sua yhtään hävetä?

EDELLINEN JUTTUNI:
Vauva 6 viikkoa

VALMENNUKSET:
Prove-valmennukset