Kun on vaan oma itsensä

Vuosi 2014 on ollut mulle muutosten vuosi. Vielä enemmän sitä oli vuosi 2013, jolloin elämäni muuttui ihan täysin. Olin siihen asti asunut koko elämäni Tampereella ja syksyllä 2012 sain varmistuksen siitä, että sain opiskelupaikan Haaga-Heliassa ja edessä oli muutto Helsinkiin.

Elämäni polki noihin aikoihin paikallaan. Kaikki oli päällepäin kai ihan hyvin, mutta silti sisällä oli todella levoton olo ja tein oikeasti kaikkeni, että pääsisin siitä ahdistavasti tilanteesta pois. Olin vielä vanhassa parisuhteessa, joka ei ollut antanut minulle mitään enää pitkiin aikoihin. Sen aikainen mieheni vietti pitkät viikonloput ryyppyreissuilla, kun minä pumppasin salilla ja kokkailin ruokia kotona. Joillakin ehkä täysin erilaisten ihmisten yhdessä asuminen onnistuu, mutta minulle se aiheutti aivan tolkutonta ahdistusta.

Pääsinkin sitten tilanteesta pois ja koulu alkoi Helsingissä Tammikuun alussa 2013. Muistan, että olin silloin täynnä energiaa. Elämäni ensimmäinen kisadieetti alkoi muistaakseni samana päivänä, kuin koulukin. Olin luokaltamme ainut, joka ei tullut yhteisiin kouluruokailuihin, vaan painui kellarikerrokseen syömään omia eväitä. Ja tietystihän se vaikutti myös sosiaalisiin suhteisiin koulussa, kun tauot ja ruokailut vietin omissa oloissani ruokakuppieni kanssa, kun muut ystävystyivät toisiinsa. Minut kuitenkin hyväksyttiin yllättävän hyvin ja en kauheasti kuullut kiuttailua asiasta.

Fuksiaisissa menimme pizzalle. Minulla oli sielläkin mukana purkissa oma ruokani, muistaakseni jauhelihaa, riisiä ja parsaa. Muut tilasivat pizzaa ja pizzerian työntekijät ihmettelivät pyyntöäni lämmittää ruokani mikrossa. Aluksi se ei onnistunut ja olin jo menossa vessaan syömään ruokaani muilta salaa, kun lopulta he suostuivat lämmittämään ruokani. He asettelivat ruuat vielä lautaselle ja pahoittelivat äskeistä. Siinä sitten istuin muiden vetäessä vieressä pizzaa ja kebabbia. Kyllähän sen ymmärrän, ettei ole pizzerian pitäjille kauhean edullista, että joku syö omia ruokiaan heidän pizzeriassaan. 

Olen siis aina tehnyt omaa juttuani välittämättä muiden mielipiteistä. Ja silloin, kun tekee oikeasti asioita intohimolla ja pitää oman päänsä, herättää tälläinen käytös ihmisissä pelkoa ja joskus jopa ihailua. Tuo tilanne kuulostaa varmasti ulkopuolisille todella nololta ja varmasti luokkakaverini puoliksi häpesivät minua heh heh 😀 mutta silti en ole koskaan suostunut luovuttamaan siinä, mitä teen. Ehdoton käytös on toisaalta hyvä, toisaalta huono. Se voi karsia joitakin ihmisiä elämästä, mutta olen sitä mieltä, että he eivät sitten ole edes tarkoitettuja olemaan osa elämääni. 

Olen nyt tässä kisojen jälkeen kokenut sen tietynlaisen ”tyhjiön”, josta monet fitnesskilpailijat puhuvat. Koko kesä ja syksy meni ainoastaan valmistautuessa kisoihin ja siinä samalla jäi koulussa opinnot täysin taka-alalle. Työharjoittelu on ainut, jota olen saanut tehtyä samaan aikaan kisailujen kanssa, koska se onnistuu työn ohessa. En odottanut ihan niin kiireistä kisasyksyä, kuin se sitten tuli olemaankaan. En todellakaan olettanut, että pääsisin Nicolenkaan kisaan. Kyllä minä sen myönnän, että olin todella väsynyt, varsinkin pari viikkoa ennen SM-kilpailuja. Ja varsinkin sillä hetkellä, kun seisoin Otto-automaatilla menossa Nicolen kisan ilmoittautumiseen ja automaatista nostamani 150 euroa olivat viimeiset rahat koko kuukaudeksi, meinasi oikeasti itku tulla ja sitä mietti, että onko tässä nyt oikeasti järkeä. Olin juuri nähnyt vastaan tulevia tyttöjä ja ajattelin, että täytyy kai sitä velvollisuudesta mennä tuohon kisaan, kun en enää kehtaa peruakaan. Onneksi siitä ei sitten tullutkaan hukkaan heitetty reissu. Olen sen oppinut kilpailijana, että häviötä ei kannata pelätä. Se tulee, jos on tullakseen ja mottoni onkin aina ennen kisoja ”pää edellä puuhun”. 😀 Eli siis kävi mitä kävi, niin aina yritän. 

Olen nyt saanut latailtua akkuja kisojen jälkeen ja olen löytänyt motivaation myös koulun käyntiin. Tämän syksyn osalta peli on menetetty, mutta Tammikuussa aion palata myös liiketalouden opintojeni pariin. Aionkin nyt syksyn keskittyä kovaan treeniin ja palautumiseen, jotta jaksan taas alkukeväästä uuden dieetin ja koko härdellin samaan aikaan.

Bulgarian kyykky - viha vai rakkaus
Bulgarian kyykky – viha vai rakkaus

Terveydenhoitajan pääsykokeet saavat nyt jäädä. Uskon, että liiketalouden opinnot antavat kuitenkin laajan pohjan erilaisille töille ja mielessä kytee myös jatkuvasti ajatus yrittäjäksi ryhtymisestä. Mieleeni putkahtelee säännöllisin väliajoin erilaisia yritysideoita, mutta vielä ei ole sattunut ”se oikea” kohdalle. Tiedän, että kun se tulee, niin se on sitten menoa. Parasta olisi tietysti, että se liittyisi fitnekseen ja terveyteen. 

Parhaat jalkatreenit valmentajan kanssa
Parhaat jalkatreenit valmentajan kanssa

Syksyn edetessä alkaa kaivata taas ulkomaille. Vietimme elokuun Torreviejassa Espanjassa Andonen kanssa ja se on ollut yksi parhain ajanjaksoni tänä vuonna. Andone sanoi katselleensa kuvia matkalta tänään ja sanoi, että näytin siellä niin kauniilta ja onnelliselta. Ja niinhän olikin, onnellinen. Olin niin onnellinen, kun pääsi pois täältä Suomesta, joka oikeasti välillä tuntuu siltä, että inspiraatio katoaa täällä ihan täysin.

Espanjassa olin täynnä ideoita ja suunnitelmia, joita odotin pääseväni toteuttamaan täällä Suomessa. Kyllähän niistä suurin osa näyttää toteutuvankin, ensimmäisenä tämä blogi ja vieläpä missä, Fitfashionin sivulla.

Fuentes del Algar - vesiputoukset luonnon keskellä
Fuentes del Algar – vesiputoukset luonnon keskellä

Ihmiset täällä Suomessa ovat kaduilla niin synkkiä ja kiireisiä. Tietysti itsekin syyllistyn tähän, mutta välillä sitä leikkii ajatuksella, että pääsisi edes osaksi vuodesta asumaan jonnekin muualle. Voisin tulla takaisin, kun kevät alkaa puhjeta kukkaan ja kesän voisi hyvin asua täällä. Ulkomailla ei murehdita turhia ja ihmiset ovat iloisia. Ymmärsin sen vasta, kun oikeasti asuin paikallisten kanssa sen yhden kuukauden. Nyt monesti yritän muistella sitä lämpöä, mikä ihmisistä hohkasi siellä. Siellä esimerkiksi tervehdittiin naapureita aina iloisesti, kun nähtiin. Täällä monesti saan osakseni vain mulkaisun hatun alta, kun yritän tervehtiä naapureita.

Maxx Gymillä Torreviejassa
Maxx Gymillä Torreviejassa

Ja kaikista eniten on ikävä sitä ruokaa, joka oli puhdasta ja sen huomasi olossakin. Aika jännä juttu, että olen aina luullut, että minulla on jonkinasteinen laktoosi-intorelanssi, mutta Espanjassa oireet hävisivät täysin, vaikka söin siellä varmaan enemmän maitotuotteita ja vielä paikallisia, kuin Suomessa. 

Niin ikävä tota rusketusta
Niin ikävä tota rusketusta

Tästä tuli nyt vähän tälläinen matkamuistelupostaus 😀 Mutta sellasia tarvitaan välillä, että jaksaa pysyä positiivisena silloinkin, kun aurinko ei enää paista. 

 

 

Kommentit (4)
  1. ootan innolla postausta Suomi-ruuasta! itse nimittäin huomasin esim. jenkeissä sen, että vaikka unohdin pyytää soijamaidolla niin vatsa ei älähtänytkään. Ihan outoa. Ja kouluruoka… siis kasvisruoka on usein parempaa kuin liharuoka (koska kanassa on usein enemmän nahkaa kuin lihaa) mutta sitä lisäaineiden määrää…
    oli muuten hauska huomata, että kirjoitat fitfashionille 😀 oot nimittäin joskus tykkäillyt joistain mun kuvista instagramissa ja mietin siinä
    vaiheessa että sä vaikutat just siltä että sopisit tänne mun lemppariportaaliin 🙂

    1. pauliinafitworld
      7.11.2014, 10:20

      Kyllä, samaa mieltä. On ihan ihmeellistä, millaista rasvassa keitettyä ruokaa syötetään pienille lapsille. Täytyy kehitellä siitä postausta jossakin vaiheessa. Voi todella kiva kuulla, että olet miettinyt noin! 🙂

  2. Katselin just vuoden 2013 kevään kisakuvia ja siinä pönötettiin lavalla vierekkäin 🙂 sun muutos siitä on ollut ihan WOW. Ei voi muuta sanoa. Ei edes tunnista samaksi leidiksi.

    1. pauliinafitworld
      7.11.2014, 10:45

      Heh, kiitos paljon 😀 Ei sitä oikein meinaa itsekään itseään tunnistaa, ehkä ihan hyvä, että siitä on tultu eteenpäin 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *