Parasta Ennen
Parasta Ennen

Syöpä ja siitä ylipääseminen

RaiRAi-päivän jälkimainingeissa kävi kuoleminen jossain kohtaa mielessä. Onneksi olotila oli hetkellinen mutta ajatus sinänsä ironinen, sillä tänään kalenterissa on jälleen syöpäkontrollit.

Ensimmäiset kontrollikäynyt olivat kuin viiltoja sisimpään. Sitä kerkesi hetken rakentamaan sisäistä rauhaansa uudelleen, pala palalta. Kunnes kontrollipäivä tuli ja kaikki revittiin taas auki. Jo viikkoja sitten käsi oli aloittanut hapuilunsa kaulalla etsien pientäkin kohoumaa tai mitä tahansa merkkiä siitä että kuolisin. Taas. Sen lisäksi, että pelkäsi syövän paluuta piti mennä takaisin niille samoille käytäville, joilla oksensi vielä tovi siten. Kaikki se desinfiointiaineen haju, kilinä kahviossa, kaavuissa kulkevat ihmiset ja surulliset katseet. Se ahdistus oli niin fyysinen: kanyylinreikiä jomotti, vatsa kiersi ympäri ja kylmä hiki levisi otsalle. Ihan kuin ne muutamat päähän takaisin kasvaneet haivenetkin olisivat pelänneet henkensä edestä.

Joka kerta mulle vakuutettiin, että kaikki on hyvin. Ei merkkejä uusiutumisesta ja nyt lähinnä seurattaisiin sytojen ja sädehoidon sivuvaikutuksien ilmaantumista, sellaisia kivoja kuin mm. kilpirauhasen vajaatoiminta ja sydämen, keuhkojen sekä munuaisten toimintahäiriöt. Todennäköisyydet olivat mun puolella näissäkin. Mutta sanoi se valkotakkinen mitä tahansa – en uskonut.

Hoitojen jälkeen mua vaivasi pitkään ajatus selviytymisestäni. Miksi selvisin? Miksi pääsin niin vähällä? Mun kuuluisi riutua enemmän, mä kestäisin enemmän. Vahvasti ajattelin, että jos maailmassa on kiintiöt pahalle ja hyvälle; olisin voinut täyttää omaa osuuttani pahasta tehokkaammin. Nyt osuuteni jäi vajaaksi ja joku, pahimmassa tapauksessa pieni lapsi, joutuisi täyttämään kiintiöni loppuun. Mun kuuluisi sairastua uudelleen, hoitaa tämä paska duuni loppuun asti.

Sytoannos vol. 2, vuodelta 2013

Muistan, kuinka hoitojaksojen välissä istutin tulppaanin sipuleita puutarhaan. Silloin ajatus uuden elämän kasvamisesta lohdutti, ja olisipa jotain nättiä keväällä katsottavana. Tai ehkä ne tulppaanin sipulit voitaisiin sitten istuttaa mun haudalle, jos huono mäihä kävisi. Kevät tuli ja tulppaanit nousivat. Vihasin niistä jokaista. Siinä ne niin pirteinä ja värikkäinä nousivat kohti valoa, nuo tekopyhät rikkaruohot. Niiden olisi kuulunut kitua pakkasessa, tulla myyrän syömiksi. Mutta silti, siinä ne olivat. Ärsytti, että vaikka oma maailma pysähtyi, jatkoi muiden maailma silti pyörimistään.

En uskaltanut tehdä kesälle suunnitelmia. Kun kuitenkin makaisin kantasolusiirrossa. En nauttinut enää ruuasta, kun makuaisti hävisi sädehoidossa. Peruukit kutittivat ja kortisoonipöhö sai kaikki vaatteet pienentymään monta kokonumeroa. En usko, että lähimmäisetkään ymmärsivät sisäistä myllerrystäni. Olin heille vahva, selviytyjä. Ja parantunut. Mutta omassa päässäni olin nyt sairaampi kuin ikinä. Äkkiä jokaiseen maailman sairauteen oli mahdollista sairastua, jos kerran syöpä niin miksei myös joku muu kuolemantauti?

Pikku hiljaa ajatukset kuitenkin kirkastuivat. Vaikka olin vannonut, että viettäisin ikuisuuteni synkkyydessä, alkoi aurinko lopulta paistaa tähänkin risukasaan. Kontrollipäiviä tuli ja meni, nyt enää puolen vuoden välein. Joka kerta jännitän mutta vähemmän kuin edellisellä kerralla. Edelleen välillä tunnustelen kaulaani mutta paniikinomainen harominen on hävinnyt. En enää määrittele itseäni syöpäsairaana, jos sairaana ollenkaan. Ja sitähän mä olen: terve. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, mä arvostan tätä olotilaa tällä hetkellä äärettömän paljon.

Miksi tästä kerron? Koska koko se paska oli lopulta läpikäymisen arvoinen. Se teki musta vahvemman, hetkeen tarttuvan ja elämän iloja arvostavan. Kaikki se antoi mulle voimaa käydä läpi seuraava koettelemus; elämäntaparemontti. En vain koonnut palapeliäni uudelleen, vaan lisäsin siihen ihan uusia paloja. Annoin itsestäni vähän, mutta sain hitosti enemmän.

Terveisin tänäänkin taas terveeksi todettu,

Henna-parasta-ennen-blogi-laihdutus-dieetti-ruokavalio-liikunta-tankotanssi

Ja hei, nythän vietetään taas Roosa Nauha- kampanjaa. Osallistukaa ja tukekaa tärkeää asiaa. Ehkä jonain päivänä myös me muut värit saadaan samanlaista näkyvyyttä kuin rintasyöpä – mun nauhani ei ole pinkki vaan violetti.

Ja jos haluatte konkreettisesti auttaa, liittykää kantasolurekisteriin. Ei maksa mitään mutta edellyttää pumpulipuikon nuolaisun. Ja jonain päivänä voi kutsu käydä pelastamaan jonkun hengen. Se joku olisi voinut olla minä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *