Parasta Ennen
Parasta Ennen

Onko pakko olla laiha, jos ei halua?

Paino ja kehon ulkonäkö on ahdistanut mua aiemmin aika tavalla. Koko ajan oli tunne, että mun pitäisi olla jotain muuta. Näyttää joltain muulta. Tuntui kuin se laiha minä olisi huutanut apua siellä syvällä, rasvakilojen vankina. Ajattelin, että mun tehtäväni olisi vapauttaa tämä sisäinen kaunottareni. Ennen sitä en olisi valmis. En olisi kaunis enkä hyväksyttävä.

Viime syksynä huomasin väsyväni tähän kaikkeen. Siihen, että koko ajan tarkkailee tekemisiään ja aikatauluttaa päiväänsä. Syö viisi kertaa päivässä, treenaa aerobista kaksi kertaa viikossa, käy salilla kolmesti. Tarkoitushan oli toki hyvä: saavuttaa normaalipaino ja hyvä peruskunto. Tavoitteessa ei sinänsä ollut mitään vikaa ja tunsin kyllä tuolloinkin itseni hyväksi. Mutta jotenkin se alkoi tuntumaan väkinäiseltä. Että tämä ei ole minä. Että suoritan jotain tehtävää, joka ei lopu koskaan.

Lopulta menetin motivaationi ja annoin itseni vaan olla. Söin liikaa. Liikuin vain kun huvitti. Ensin muutos masensi: tuntui kuin heittäisin kaiken kovan työn hukkaan. Paino tuli takaisin ja huomasin, kuinka kuntokin alkoi rapistua. Mulla on paljon liikunnallisia ja hyväkuntoisia ystäviä, ja tuntui vahvasti, että petän heidätkin, kun lössähdän. Että en taaskaan kuulu joukkoon. Tunsin itseni niin epäviehättäväksi.

Mutta sitten jokin muuttui. En ihan tarkalleen tiedä, että mikä. Huomasin vaan tuntevani itseni pitkästä aikaa vapaaksi. Päästin irti kaikista ylimääräisistä tavoitteista.

Entä jos olen onnellisempi pulleana?

On hassua ajatella, että tunnen itseni jotenkin enemmän onnelliseksi näin. Täydellinen en ole edelleenkään. Mutta jotenkin se sellainen pakottava tarve muuttua, on hävinnyt. Mietin tuossa jokin aika sitten, pitäisikö koittaa vielä dieettiä. Kun olishan se kiva, jos vyötärö olisi vähemmän turpea. Mutta tiedättekö mitä? En taida haluta. Ehkä mut on tarkoitettu juuri tällaiseksi ja ehkä en halua sittenkään olla mitään muuta. Eihän kenenkään ole pakko olla laiha, jos ei halua.

Ajattelin ensin, että onkohan tämä vähän kieroa. Olla tyytyväinen tähän pullahtaneeseen ja puuskuttavaan kehoon. Kun eihän sitä saisi olla. Pitäisi pyrkiä normaalipainoon. Eikö niin? Ylipainoisen ihmisen velvollisuus on laihduttaa, onhan se nyt hullua jäädä tähän epäterveelliseen ja turmiolliseen tilaan! Ja hyi miltä se näyttääkin, kun kaikki lelluu ja pakaratkin on emmentalia. Eihän siihen voi kukaan olla tyytyväinen. Eihän?

Kehopositiivisuus onkin aika jees juttu, eikä suinkaan lihavien oikoreitti parempaan itsetuntoon

Kehopositiivisuus oli mulle pitkään vähän sellainen vitsi. Että laiskat ihmiset verhoavat epäonnistumisensa positiivisiin ajatuksiin. Kätevä tapa kieltää totuus. Siltä musta tuntui: että ensin se oikeus olla tyytyväinen pitää ansaita laihtumalla. Mutta nyt ymmärrän, että eihän se niin ole. Kehopositiivisuus on tila, jolloin on vihdoin vapaa ulkopuolisista ihanteista ja säännöistä. Jolloin millään muulla ei ole enää väliä, kuin omalla fiiliksellä. Sitä ei ole sidottu kilojen määrään vaan positiivisesti itseensä voi suhtautua kaikenkokoiset ja -näköiset. Se on henkistä vapautta. Itsevarmuutta. Oikeanlaista perspektiiviä. Ja mahtava mielentila.

Kyse ei ole siitä, että haluan nyt sitten lihoa ja maata loppuelämäni. Aion edelleen kyllä liikkua ja pyrkiä hyvinvoivaan kehoon. Mutta tavoitteellisuus – varsinkaan ulkonäkökeskeinen – ei taida innostaa. Sen sijaan mua kiinnostaa nyt onnellisuus, stressittömyys ja sellainen tietynlainen henkinen rentous. Se, missä kilomäärässä ja olomuodossa nämä löytyvät on vähän toissijainen juttu. Mulle riittää, että keho pysyy toimivana ja terveenä, enkä usko että tämä on kiinni siitä +10 kilosta tai salikertojen määrästä.

Ajattele positiivisesti ja huomaat muuttuvasi myös ulkoisesti

Onhan edelleenkin niitä hetkiä, kun itken peilikuvaani ja haaveilen paremmasta kehosta. Mutta onneksi ne menevät nykyään suht nopeasti ohi. Kuinka hassua ajatella, että monta vuotta vietin noissa negatiivisissa fiiliksissä ja uskoin laihtumisen korjaavan kaiken. No ei korjannut. Vaikka ulkokuori pieneni, ei sisällä tapahtunut muutosta. Nyt onneksi lähestyn asiaa toisin päin: hyvinvoiva ja positiivinen mieli = hyvinvoiva keho. Olen tällä periaatteella saanut enemmän aikaan, kuin kiloja laskemalla.

Aurinkoa viikonloppuun ja paljon kilopositiivisia ajatuksia!


Edellinen juttu:

Miksi elämäntapamuutos epäonnistuu niin usein?

***

Lue myös nämä:

Hotel Sveitsi – naisten irtiotto arjesta

Juhannuksen lopputulos: marinoitu supikoira

*****

Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen

Kommentit (10)

  1. mariaisstrong

    Hurraa ja isot ablodit mahtaville ajatuksille. Komppaan ja kovasti!

  2. Isivuosi

    Hienoja ajatuksia ja tärkeä näkökulma jonka otit esiin.

  3. Helzu

    Tärkeitä asioita nostit esille. Asioita tulisi tarkastella aina niin monesta eri näkökulmasta, myös kehonkuvaan liittyviä asioita. Puhut asiaa!

  4. Johanna Hiltunen

    Noita kehopositiivisuusjuttuja tulee itsekin joskus pohdittua. Vaikka olenkin hoikistunut sitten viime kesän, on minullakin vähän päälle 10 kg ylipainoa. Pidän liikunnasta ja olen vegaani, mutta itseni näännyttämistä en katso hyvällä. Poikaystäväni pitää pyöreistä muodoistani ja huomaan hänen usein kysyvän, olenko syönyt, ja mitä. Ainakin hänelle kelpaan tällaisena ja se tuntuu tosi hyvältä. Pieni ääni takaraivossani huutaa minulle, että ennen mahdollista raskaaksi tulemista olisi hyvä yrittää päästä liikakiloista eroon, sillä raskaana ollessahan helposti paino nousee, ja kuuluukin nousta. Toisaalta jojoilukaan ei ole terveellistä. Ylipaino on terveysriski, mutta ajattelen, etten kuitenkaan polta ja alkoholiakin käytän erittäin maltillisesti, joten välitän kyllä terveydestäni, ylipainosta huolimatta. Terveysalan töissä tietoisuus ylipainon riskeistä on korostunut, ja tietysti mietin, millainen esimerkki olen muille. Ulkokuori ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa, joten on parempi olla muotoja, kuin sairastua syömishäiriöön.

  5. Niina

    Päädyin just pari päivää sitten ihan samaan. Mun pitäis painaa 5-8kg vähemmän ollakseni normaalipainoinen. Oon tavoitellut sitä kymmenen vuotta. Jotta saisin sen x-määrän kiloja pois mun pitäis olla todella tiukalla ruokavaliolla. Ryhtyä siis täysin absolutistiksi monen ruuan suhteen. Käyttää hitosti energiaa ja voimavaroja että pysyn muotissa.

    Oon 35 ja kun katson sukuni naisia olen toisinto heistä. Rintava ja persjalkainen. Mahaa kertyy helposti. Näin ollut myös silloin kun olen ollut reippaasti hoikan puolella kilojen suhteen.

    Päätin hyväksyä kroppani. Liikun kyllä, mut pysyäkseni terveenä. Syön terveellisesti, koska se tekee mulle hyvää.

    • Henna – Parasta Ennen

      Näin just! Ei mitään järkeä taistella kymmentä vuotta sitä muutamaa kiloa vastaan, kun tollanen määrä ei vielä ihmisen eloon vaikuta muuten kuin korvien väliin. Parempi hyväksyä itsensä vaikka vähän pyöreämpänä, kuin olla ikuisessa sotatilassa itsensä kanssa.

  6. Nanne

    Olipas kiva lukea tämmöinen teksti! 🙂 mietin myös, että onkohan se niin, että kun ikää tulee lisää, niin se ulkonäkö ei ole enää niin tärkeä juttu? Tai muutenkin muuttuu vähän lepsukammaksi ja rennommaksi kaiken suhteen. Ihana ikääntyminen!

    • Henna – Parasta Ennen

      Mä luulen, että ikä tekee tosiaan osansa. En vaan haluisi myöntää, että oon jo niin vanha että osaan ajatella fiksumpia ajatuksia kuin nuorempana:D

  7. Tanja

    Erittäin hyvä kirjoitus! Muutama ylikilo onnellisena on loppuelämän kannalta miljoona kertaa parempi kuin jatkuva suorittaminen ja itsensä loppuun ajaminen. Kuulun jälkimmäiseen porukkaan joka pyrkii siitä eroon ja kateellisena katselen onnellisia ja terveen näköisiä – usein kenties hieman normaalipainon ylärajoilla keikkuva ihmisiä. Oma olo kertoo paljon ja sitä kannattaa kuunnella.

  8. esko

    mahtavaa. Minusta tärkeintä on hyväksyä itsensä

Kommentoi »

Kiva kun kommentoit!