Parasta Ennen
Parasta Ennen

Onko pakko olla laiha, jos ei halua?

Paino ja kehon ulkonäkö on ahdistanut mua aiemmin aika tavalla. Koko ajan oli tunne, että mun pitäisi olla jotain muuta. Näyttää joltain muulta. Tuntui kuin se laiha minä olisi huutanut apua siellä syvällä, rasvakilojen vankina. Ajattelin, että mun tehtäväni olisi vapauttaa tämä sisäinen kaunottareni. Ennen sitä en olisi valmis. En olisi kaunis enkä hyväksyttävä.

Viime syksynä huomasin väsyväni tähän kaikkeen. Siihen, että koko ajan tarkkailee tekemisiään ja aikatauluttaa päiväänsä. Syö viisi kertaa päivässä, treenaa aerobista kaksi kertaa viikossa, käy salilla kolmesti. Tarkoitushan oli toki hyvä: saavuttaa normaalipaino ja hyvä peruskunto. Tavoitteessa ei sinänsä ollut mitään vikaa ja tunsin kyllä tuolloinkin itseni hyväksi. Mutta jotenkin se alkoi tuntumaan väkinäiseltä. Että tämä ei ole minä. Että suoritan jotain tehtävää, joka ei lopu koskaan.

Lopulta menetin motivaationi ja annoin itseni vaan olla. Söin liikaa. Liikuin vain kun huvitti. Ensin muutos masensi: tuntui kuin heittäisin kaiken kovan työn hukkaan. Paino tuli takaisin ja huomasin, kuinka kuntokin alkoi rapistua. Mulla on paljon liikunnallisia ja hyväkuntoisia ystäviä, ja tuntui vahvasti, että petän heidätkin, kun lössähdän. Että en taaskaan kuulu joukkoon. Tunsin itseni niin epäviehättäväksi.

Mutta sitten jokin muuttui. En ihan tarkalleen tiedä, että mikä. Huomasin vaan tuntevani itseni pitkästä aikaa vapaaksi. Päästin irti kaikista ylimääräisistä tavoitteista.

Entä jos olen onnellisempi pulleana?

On hassua ajatella, että tunnen itseni jotenkin enemmän onnelliseksi näin. Täydellinen en ole edelleenkään. Mutta jotenkin se sellainen pakottava tarve muuttua, on hävinnyt. Mietin tuossa jokin aika sitten, pitäisikö koittaa vielä dieettiä. Kun olishan se kiva, jos vyötärö olisi vähemmän turpea. Mutta tiedättekö mitä? En taida haluta. Ehkä mut on tarkoitettu juuri tällaiseksi ja ehkä en halua sittenkään olla mitään muuta. Eihän kenenkään ole pakko olla laiha, jos ei halua.

Ajattelin ensin, että onkohan tämä vähän kieroa. Olla tyytyväinen tähän pullahtaneeseen ja puuskuttavaan kehoon. Kun eihän sitä saisi olla. Pitäisi pyrkiä normaalipainoon. Eikö niin? Ylipainoisen ihmisen velvollisuus on laihduttaa, onhan se nyt hullua jäädä tähän epäterveelliseen ja turmiolliseen tilaan! Ja hyi miltä se näyttääkin, kun kaikki lelluu ja pakaratkin on emmentalia. Eihän siihen voi kukaan olla tyytyväinen. Eihän?

Kehopositiivisuus onkin aika jees juttu, eikä suinkaan lihavien oikoreitti parempaan itsetuntoon

Kehopositiivisuus oli mulle pitkään vähän sellainen vitsi. Että laiskat ihmiset verhoavat epäonnistumisensa positiivisiin ajatuksiin. Kätevä tapa kieltää totuus. Siltä musta tuntui: että ensin se oikeus olla tyytyväinen pitää ansaita laihtumalla. Mutta nyt ymmärrän, että eihän se niin ole. Kehopositiivisuus on tila, jolloin on vihdoin vapaa ulkopuolisista ihanteista ja säännöistä. Jolloin millään muulla ei ole enää väliä, kuin omalla fiiliksellä. Sitä ei ole sidottu kilojen määrään vaan positiivisesti itseensä voi suhtautua kaikenkokoiset ja -näköiset. Se on henkistä vapautta. Itsevarmuutta. Oikeanlaista perspektiiviä. Ja mahtava mielentila.

Kyse ei ole siitä, että haluan nyt sitten lihoa ja maata loppuelämäni. Aion edelleen kyllä liikkua ja pyrkiä hyvinvoivaan kehoon. Mutta tavoitteellisuus – varsinkaan ulkonäkökeskeinen – ei taida innostaa. Sen sijaan mua kiinnostaa nyt onnellisuus, stressittömyys ja sellainen tietynlainen henkinen rentous. Se, missä kilomäärässä ja olomuodossa nämä löytyvät on vähän toissijainen juttu. Mulle riittää, että keho pysyy toimivana ja terveenä, enkä usko että tämä on kiinni siitä +10 kilosta tai salikertojen määrästä.

Ajattele positiivisesti ja huomaat muuttuvasi myös ulkoisesti

Onhan edelleenkin niitä hetkiä, kun itken peilikuvaani ja haaveilen paremmasta kehosta. Mutta onneksi ne menevät nykyään suht nopeasti ohi. Kuinka hassua ajatella, että monta vuotta vietin noissa negatiivisissa fiiliksissä ja uskoin laihtumisen korjaavan kaiken. No ei korjannut. Vaikka ulkokuori pieneni, ei sisällä tapahtunut muutosta. Nyt onneksi lähestyn asiaa toisin päin: hyvinvoiva ja positiivinen mieli = hyvinvoiva keho. Olen tällä periaatteella saanut enemmän aikaan, kuin kiloja laskemalla.

Aurinkoa viikonloppuun ja paljon kilopositiivisia ajatuksia!


Edellinen juttu:

Miksi elämäntapamuutos epäonnistuu niin usein?

***

Lue myös nämä:

Hotel Sveitsi – naisten irtiotto arjesta

Juhannuksen lopputulos: marinoitu supikoira

*****

Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen

Kommentit (10)

  1. mariaisstrong

    Hurraa ja isot ablodit mahtaville ajatuksille. Komppaan ja kovasti!

    1. Isivuosi

      Hienoja ajatuksia ja tärkeä näkökulma jonka otit esiin.

      Kiva kun kommentoit!