Parasta Ennen
Parasta Ennen

Miksi aikuinen ihminen tekee itselleen näin?

Mä olen nyt useamman viikon ollut normaalia hiljaisempi. En tarkoituksella ole vaiennut, en vaan yksinkertaisesti ole löytänyt kovinkaan paljon sanottavaa. Tuntuu, että kierrän kehää ja toistan samoja asioita yhä uudelleen. Mun romanttinen ajatus ihmisenä kehittymisestä ja tasapainon löytämisestä on aika absurdi ajatus tällä hetkellä.

Olen vältellyt vaa’alla käyntiä monta kuukautta. Osittain koska en usko vaakaluvun merkitykseen ja osittain koska pelkäsin sitä lukemaa ihan hitosti. Sinänsä hauska parodoksi: kyseenalaistaa ja pelätä samaan aikaan. Olen kyllä tuntenut nahoissani, että lukema on isompi kuin toivoisin. Nyt kun kesän trikoomekot on pakattu kaappiin ja pitäisi taas kiskoa housuja jalkaan: sen kyllä huomaa. Jopa hihat puristavat, vyötäröstä puhumattakaan. Luotin vahvasti kuitenkin olotilan muuttuvan, jahka kesäloma päättyisi ja arki alkaisi. Näin ei ole tapahtunut. Kiersin vaakaa kuin kissa kuumaa puuroa usemman päivän ajan ja viimein vastahakoisesti astuin sen päälle. Myönnän, että hieman haluisin rangaista itseäni sillä lukemalla. Oliko se järkevää? Ei varmaankaan. Mutta ei tässä tilanteessa muutenkaan järkeä ole.

Olenko mä liikunnalinen ihminen vai sittenkin sohvaperuna?

Mun koko vaivalla rakentama identiteetti tuntuu murenevan. En millään voi kuvitella olevani terveellisesti elävä, aktiivinen ihminen. En voi ajatella itseäni akrobaattina, notkeana tanssijana saati energisenä juoksijana. En varmaan voi myöskään pitää itseäni hyvinvointibloggaajana ja kehopositiivisuus -lähettiläänä. Vaikka kuinka tahtoisin, en ilmeisesti ole mitään näistä asioista. Hyvinvoiva, liikunnallinen ja itseään rakastava ihminen ei liho 16 kiloa.

Ehkä mä sitten vaan olen mukavuudenhaluinen. Sokeriaddikti ja tahdonvoimaton. Ehkä mun perusominaisuuksiin vaan kuuluu olla löysä ja lyllertävä. Ehkä mä olin väärässä, kun kuvittelin pystyväni muuttamaan näitä ydinominaisuuksiani. Ajattelenko negatiivisesti? Totta hitossa! Mä olen lihonut 16 kiloa. En löydä kovinkaan paljon positiivisuutta tällä hetkellä.

”Iloinen blogi Ex-laihduttajalta”

Tuossa alkukesästä mun blogia mainostettiin Kauneus & Terveys -lehdessä. Siinä mainittiin blogin olevan ”iloinen blogi ex-laihduttajalta”. Nyt ollaan aika kaukana tuosta otsikosta. Vaikka kuuluuhan nämä takaiskut laihduttamiseen, harvemmin se matka on suora ja tasainen. En kuitenkaan haluisi täällä olla masentunut ja itsesäälissä kierivä pyllerö, jollaiseksi itseni nyt tunnen. En oikein tiedä miten jatkaisin tätä kirjoittamistani, kun olen hairahtunut niin kauaksi alkuperäisestä ideastani.

Oliko pakko laittaa itsensä haastaviin tilanteisiin? Saako perua?

Kahden viikon päästä mun pitäisi olla elämäni kunnossa kun Tough Viking käynnistyy Helsingissä. Siitä reipas kuukausi eteenpäin ja mun pitäisi esiintyä tankotanssin dokumenttikuvauksissa. Ilmoittautuessani näihin, kuvittelin että itsensä ylittäminen olisi palkitsevaa ja näistä saisi hyvän pitkän tähtäimen tavoitteen. Molemmat tuntuvat nyt tilanteilta, joista toivoisin voivani paeta. Mietin ihan tosissani jättäväni viikinkireissun väliin. Mutta kuinka paha fiilis sitten sen jälkeen olisi? Jos luovuttaa ennen kuin on edes yrittänyt? Mutta en myöskään haluaisi mennä tietoisesti itseäni sinne häpäisemään. Haluaisin mennä ajassa taaksepäin ja lyödä itseäni halolla päähän, etten alunperinkään olisi saanut mitään näin hullua ideaa. Osallistua nyt extreme-tason estekisaan, josta vain huippukuntoiset selviää…Mitä mä oikein ajattelin?

Lupasin itselleni jotain ihan muuta kuin tämän

Oli aika, jolloin mun mielenlujuutta ihmeteltiin. Haukottiin henkeä mun muutoksen edessä ja kyseltiin neuvoja elämäntapamuutokseen. Oli helppo vastata, että sen kun vaan alkaa tekemään ja uskoo itseensä. Jokainen pystyy siihen ja kaikki on kiinni vain päättämisestä! Olin niin syvällä omassa flowssani ja tunsin kuinka hyvä olo virtasi mun läpi. Lupasin itselleni, etten koskaan ikinä päästä irti siitä tunteesta.

Silti. Tässä mä nyt olen. Miksi aikuinen ihminen tekee itselleen näin? Kiduttaa itseään jatkuvalla pomppoilulla ja koostaa arkensa kurin, itseinhon ja ylensyömisen ympärille. Kaikki se energia on kadonnut ja tahdonvoima on yhtä lujaa kuin keitetty spagetti. Musta tuntuu, että tämä rasvakudos syö mut elävältä. Se kuluttaa mun mieltä, tekee musta väsyneen ja lamaantuneen. Estää mua tekemästä asioita, joista tykkään. Se muuttaa mua joksikin sellaiseksi, millainen en halua olla. On vaikea kuvitella, että jostain pystyisi kaivamaan motivaatiota kun pelkkä peiliin katsominen tuntuu pahalta.

En ehkä kaipaa tällä avautumisella sääliä, vaikka mielelläni siinä nyt kierisinkin. En ehkä tarvitse myöskään tsemppiä tai voimalauseita. Eikä tarvitse sanoa, että näytän silti hyvältä vaikka toki arvostan kauniita sanoja. Tämä teksti ei ehkä motivoi ketään eikä tarjoa inspiraatiota. Ja varmaan osaatte erottaa tästä taas sitä asennevammaakin, vaikka itselleni tämä tuntuukin ihan täysveriseltä totuudelta. Ehkä tämän tarkoitus on vaan sanoa asiat, niinkuin ne nyt on. Mua jotenkin helpottaa jo se, että saan myöntää olevani kaukana tavoitteista. En jaksa teeskennellä jalompaa ja parempaa, kuin mitä nyt olen. Ehkä se helpottaa teitäkin – tietää, että joku toinenkin rämpii syvällä mahamakkaroidensa kanssa.


Edellinen juttu:

Oman painonsa vankina

*****

Kuukauden TOP 5 postaukset

Nyt paljastan laihduttajan salaiset säännöt!

Ennen ja jälkeen – Laihdutus kuvina

Huonompi kuin kaikki muut

Instagram vs. todellisuus

10 vinkkiä miten onnistut valokuvissa

*****

Seuraa blogia

Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen

Kommentit (14)

  1. Mari

    Ihan samassa veneessä ollaan.😅 Kiitos tekstistäsi.

  2. Miia

    Ihminen…nainen… Siihen vaan kuuluu päättää kaikkea pöllöä ja sit vaan jotenkin luovia niistä omista urpoista ideoistaan läpi 😀 Kuittaan kertomalla, että menin avaamaan salikauden lauantaina ja koska se oli eka kerta ihmisten ilmoilla kolmeen viikkoon sain sieltä jonku pöpön ja nyt oon jäätävässä räkätaudissa. Lihakset helvetin kipeinä ja pää täynnä räkää..että silleen alko tään syksyn urheilut 😀 😀 Ei kuitenkaan masennuta vaan pusketaan pöljänä eteenpäin ja mietitään sit jälkikäteen että oliko järkee vai ei 🙂

  3. Salla H.

    Tämä oli hyvä kirjoitus. Aivan liian usein blogit täyttyvät niistä täydellisistä hetkistä, jolloin onnistutaan ja saavutetaan tavoitteet. Tämä osoittaa, että ihmisiä tässä vain ollaan. Kovinkin laihduttaja joskus epäonnistuu ja tulee takapakkia. Kaikki myös vihaa itseään joskus. Aina tosiaan se ruusuinen mielikuva itsestä ja todellisuus ei kohtaa. Mutta ei myöskään se kaikkein paskin mielikuva itsestä ole totta.
    Oon samassa veneessä, tosin lihomisestani on jo pari vuotta aikaa. En ole saanut painoa tippumaan yrityksistä huolimatta. Nyt on selvinnyt, että kyseessä taitaa olla hoidettavissa oleva sairaus, joka hidastaa aineenvaihduntaa ja vaikeuttaa laihduttamista. Läskit eivät lanteille toki yksistään tuosta syystä ole jämähtäneet, vaan kyllä Ben & Jerrys on kantanut kortensa kekoon. Toivoa kuitenkin on nyt enemmän.

    Käsillläseisontamestari Jukka Rajala on kai sanonut, että hyvät aikomukset eivät riitä, jos ne eivät toteudu. Toteutumattomat ja liian korkealle asetetut tavoitteet vain laskevat itsetuntoa, kun ne aina jäävät saavuttamatta. Parhaita ovat pienet arkiset tavat, joista tulee osa elämää. Olen yrittänyt omaksua tätä ajattelutapaa enemmän. Että tämä on koko loppuelämän kestävä maratoni, jossa hyvin pienistä puroista syntyy joki. Nyt tavoitteena on pitää itseni liikkeessä 3h/päivä. Siis ei välttämättä urheilla vaan ihan kaikki hyötyliikuntakin lasketaan: kävely kauppaan, siivous yms. Mitä vaan kunhan ei istumista. Olen onnistunut tässä ja olo alkaa olla pikkuhiljaa hyvä, vaikka peilistä tuijottaakin pyllerö. Joinakin päivinä jopa karsea läskikasa. Mutta olo on parempi kuin aiemmin. Pian alkaa olla energiaa keskittyä tarkemmin ruokavalioon, vaikkakin perusrunko on jo hyvällä mallilla.
    Toivottavasti sullakin helpottaa. Hyvä olo on tärkeintä. <3

  4. Janette

    Tunnistin itseni, taas! Ja vaikka tuota olotilaa ei toivoisi kenellekään, niin silti se lohduttaa ettei ole yksin. Kiitos tekstistäsi, taas!

  5. Airisto

    Mä niin samaistun sinun kirjoitukseen.. 10 kg tullut talven aikana ja ajattelin että piece of cake juttu sen pois saanti, mutta hupsis ei ollutkaan. Mutta nyt yritys hyvä ja periksi en anna.

  6. May

    Kiitos tekstistä. Samoissa asioissa täällä kieritään. Lihottu noin kymmenen kiloa 20 kg pudotuksesta. Tai ainakin ,vaa’an heitin myös nurkkaan. Masensi vain. Tunnen oloni usein hyväksi. Liikun myös ja paljon ja pyrin syömään terveellisesti. Vaikka herkkuja syömällä kilot ovat takas tulleetkin… Mutta sama tunne. Kerran löysää ja läskiä löytyy. Paino huitelee lukemissa missä en ole itsestään huolehtivan ja liikunnallisen ihmisen kuullut olevan. Mittanauhakaan ei anna armoa.Voinko puhua itsestäni aktiivisena. Usein mietin kun laitan instaan salista tai lenkistä (harvoin) että ajatteleeko porukka että siellä se ny on taas kerran päässyt sängustä ylös vaikka harrastan 4-6 kertaa liikuntaa viikossa. Itseään tarkastelen turhan kriittisesti.. kiitos hienosta blogista!

  7. Saija

    Olin prikulleen samassa tilanteessa kuin sinä viime vuoden keväällä. Olin vuoden käymättä puntarilla, ja kun vihdoin rohkaistuin, niin huomasin lihoneeni 16 kg, noin reilussa kahdessa vuodessa. Olin painavampi kuin koskaan ja ensimmäisen kerran virallisesti ylipainoinen. Todellisuuteen herääminen sai minut toimimaan. Lisäsin liikuntaa ja järkeistin syömistä. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana painosta tippui 10 kg. Nyt on vielä 2,5 kg jäljellä. Olen vanhempi kuin sinä, mutta mitenkään vaikeaa tämä ei ole ollut. Tsemppiä! Onnistut varmasti!

  8. Nanna

    Onneks aina on huominen, uudestaan voi aloittaa loputtomasti.

  9. Kaitlin

    No mutta, minusta oot kaunis etkä kyllä millään lailla ”inhottava” vaikka susta sellaiselta nyt tuntuukin, toivottavasti vielä jonain päivänä näet sen itsekin <3

  10. Merkurius

    Sä näytät superhyvältä! Heittäisit jo roskiin sen tyhmän henkilövaa`an, kuka edes keksi että ihmisiä pitäis punnita? 😀

  11. annepa

    Olen pahoillani että sulla on huono olo nahoissas. Olen ollut tuossa samassa mielentilassa itse.

    Se minua mietityttää, että miksi haluat laihtua (en ole lukenu blogiasi kovin kauaa). Onko ihmisarvosi kiinni siitä paljonko painat? Merkitseekö sinulle vaa’an lukema enemmän kuin oma olo? Jotenkin tätä tekstiä lukiessa tuli sellainen olo, että sinun koko ihmisarvosi on omasta mielestäsi hävinnyt, koska ”et saa itseäsi pysymään kurissa ja nuhteessa”. Toivottavasti olen väärässä.

    Liikunnallinen itseään arvostava ihminen todellakin voi lihoa 16kg, jos hän ruokailunsa eivät ole kunnossa. Itsekurilla ei päästä puusta pitkään, jos se kohdistetaan vääriin asioihin, esimerkiksi tiukkoihin ruokakuureihin ja pilkuntarkkoihin treenitavoitteisiin (edelleenkään en tiedä oletko tiukalla kuurilla tai minkälaisia liikuntatavoitteita sinulla on). Jos liikunnallinen itseään arvostava ihminen ei nuku hyvin tai jos hänellä on stressiä – vaikka laihduttamisesta – hän ei välttämättä laihdu yhtään. Meidän kroppaan vaikuttaa niin moni asia, että kaikkea ei edes tiedetä.

    Koitan kovasti kirjoittaa niin, että en kuulosta besserwiseriltä. Tuntuu vain tosi pahalta, että ruoskit itseäsi noin. En tarkoita, että pitäisi alkaa mässätä ja unohtaa koko oma koko ja liikunta, mutta ehkä voisi harkita katsantokannan vaihtamista.

    • Henna – Parasta Ennen

      Et ollenkaan kuulosta besserwiserilta ja olet ihan oikeassa kommenttisi kanssa.

      Mä luulin, että mun ihmisarvo ei ole painosta kiinni. Ja yritän sanoa tätä samaa muillekin: paino ei määritä sua ihmisenä. Mutta ehkä ne mulla kuitenkin linkittyy toisiinsa, niin väärin kuin se onkin. Eihän mulla myöskään ole hyvä olo; jos olisi, niin sillä lukemalla ei tosiaan olisi väliä. Mutta nyt on molemmat: paha fiilis ja iso lukema.

      Miksi haluan laihtua? En tiedä, vielä hetki sitten en halunnutkaan. Varmaan eniten siksi, koska koen epäonnistuneeni. Olen moneen kertaan nämä kilot laihduttanut ja niiden takaisin hipuminen tuntuu epäonnistumiselta. Toinen syy on, että harrastaminen olisi kevyempänä helpompaa: mitä vähemmän painaa, sitä kevyempi on itseään nostaa. Mun harrastus vaatii nimenomaan kykyä kannatella itseään, joten tällä hetkellä harrastaminen on vaikeaa. Se 16 kiloa tuntuu aika paljon. Kolmanneksi on pakko vastata pinnalliset syyt, vaikka toivoisin olevani tätä vastausta ylempänä.

      Onhan tässä kaikkea muutakin päällä just nyt, ei vain liikuntaan ja ruokailuun liittyvät asiat. En nuku, olen levoton ja moni muu asia tällä hetkellä roikkuu mörkönä olkapäällä.

      Mutta totta puhut. Katsantokannan vaihto auttaisi varmasti. En vain tiedä miten sen teen.

  12. annepa

    Mitä sanoisit ystävällesi, joka ruoskii itseään tuohon malliin? Et ehkä puhuisi hänelle niin kuin puhut itsellesi. Toivon ainakin että et puhuisi.

    Ymmärrän tuon harrastushomman ja painon vaikutuksen siihen, mutta jos ”muutakin on päällä just nyt”, niin voisiko hengähdystauko olla paikallaan? Minun elämän täytti läheisen vakava sairastuminen kesäkuusta ’16 joulukuuhun ’17, jolloin hän kuoli. Samaan aikaan meillä töissä työstettiin isoa ulkoistusta ja siellä oli ihan paskaa. Annoin itselleni luvan siihen, että pääasia nyt on nukkua, syödä ja käydä töissä. Ei mitään muuta. Ei puhettakaan, että olisin esimerkiksi liikuntaa harrastanut tai oikeastaan mitään muutakaan. En edes lukenut kirjoja tai tehnyt käsitöitä! Kun sitten aloin toipua koko paskasta viime keväänä, alkoi liikkuminen jo huvittaa, myös senkin takia, että nelikymppinen ihminen tarvii liikuntaa, muuten kroppa pettää alta. Koska olin ollut kauan ihan sohvaperuna, aloitin pienryhmäliikunnan kerran viikossa. Aloitus oli siis tosi mieto. Tämä oli minulle oikea ratkaisu, sillä en joutunut esimerkiksi sairaslomalle kertaakaan, pysyin toimintakykyisenä, joskin toimintakyky aleni enkä kokenut stressiä siitä, että en liikkunut. Kunnollinen syöminen ja nukkuminen oli aika iso ponnistus tuona stressaavana aikana. Keväällä alkoi ompelututtaa ja kolmen viikon kesälomalla ahmaisin kymmenen kirjaa. Stressaavasta ajanjaksosta toipuminen on siis hyvällä mallilla.

    En tarkoita, että sinun pitäisi toimia samalla tavalla. Ymmärrän, että epäonnistuminen harmittaa. Mutta jonkinlainen katsantokannan muutos tai hengähdystauko voisi olla ihan hyvä. Pääasia lienee, että saat painon jojoilun loppumaan, sillä joka kerran kun laihdut elimistön tapa toimia muuttuu ja se vaikuttaa paino- ja kokoasioihin myös jatkossa. Mitä sinä oikeasti haluat? Olla pienempi? Painaa vähemmän? Olla voimakaampi? Olla tyytyväinen itseesi? Jaksaa paremmin? Se, että et nuku on oikeasti vakavaa. Unen puute vaikuttaa paitsi kognitiivisiin kykyihin, myös siihen, että kehon rasva-aineenvahdunta huononee. Jo yhden yön huono nukkuminen vaikuttaa rasva-aineenvaihduntaan negatiivisesti. Linkkaan tähän tutkimuksen, jos löydän, luin tästä tällä viikolla. Nukkumattomuus on minusta selkeä este painotavoitteellesi ja minä mieluummin lähtisin korjaamaan sitä kuin laihduttamaan.

    Voisitko ehkä kohdistaa sen itsekurin esimerkiksi siihen, että syöt joka päivä kunnon aamupalan? Tai että käyt treeneissä säännöllisesti, vaikka et treenaisikaan veren maku suussa? Tai siihen, että et hauku itseäsi?

Kommentoi »

Kiva kun kommentoit!