Koulujen kuntotestit – vaarallisia ja turhia?

Cooperin testi oli mulle aikoinaan aika tuskaa. Juoksemaan tottumaton ja muutenkin liikuntaa harrastamaton lapsi laitettiin juoksemaan 12 minuuttia. Kaverit vetelivät hirveetä vauhtia ja koitin epätoivoisesti pysyä mukana tahdissa. Sen koko kahdentoista minuutin ajan pelkäsin vain, että olisin huonompi kuin muut. Millään ei olisi muuten väliä, kunhan en vaan olisi se kaikista surkein juoksija. Minuutit olivat pitkiä ja tuntui, että jokainen kierros oli edellistä pidempi. Juoksin äärirajoilla, liian lujaa ja liian korkeilla sykkeillä. Hengittäminen muuttui pinnalliseksi haukkomiseksi. Juoksuasento lyhistyi metri metriltä, kunnes lopulta muistutin kaksinkerroin taitettua tiskirättiä.

 

”Tuntui brutaalilta, että mut arvosteltiin jonkun taulukon mukaan, joka ei tiennyt yhtään mitään siitä, kuinka paljon mä yritin.

Mikä järki yrittää parhaansa, jos sitä ei lasketa?

Juoksin lopulta 1890 metriä, joka asetti mut juuri ja juuri huonon yläpuolelle. Itsestä tuntui, että tulos ei vastannut antamaani panosta. Annoin kaikkeni – ja olin juuri ja juuri keskitasoa. Olisin kaivannut Hurraa -huutoja, mitallin kaulaan tai vähintäänkin confettia ilmaan. Mutta sain rastin ruutuun: just ja just kelpaa. Tuo Cooperin -testi sai mut kyseenalaistamaan koko liikkumisen miellekkyyden: mikä järki yrittää parhaansa, jos kuitenkin joku ulkopuolinen määrittelee mun onnistumisen? Tuntui brutaalilta, että mut arvosteltiin jonkun taulukon mukaan, joka ei tiennyt yhtään mitään siitä, kuinka paljon mä yritin. Juokseminen ei ollut mulle millään tavalla ominaista, miksi mut arvosteltiin sen mukaan? Miksei vaikka luistelun perusteella? Siinä olisin pärjännyt paremmin. Sen sijaan mut laitettiin samalle radalle yleisurheilua harrastavien luokakavereiden kanssa, jotka kevyesti juoksivat lähemmäksi 3000m. En kokenut tätä millään tavalla reiluksi asetelmaksi.

Koulujen kuntotestien tulos: lopetin itseni haastamisen kokonaan

Erilaisia kuntoa mittaavia testejä tuli vastaan myöhemminkin. En koskaan pärjännyt niissä keskitasoa paremmin. Eikä niiden testien suorittaminen tehnyt musta parempaa muutenkaan. Päinvastoin: aloin inhoamaan kaikkia suoritustilanteita ja jännittämään kilpailua. Mun liikunnallinen identiteetti tuhoutui, jo ennen kuin kerkesi muodostumaankaan. Kesti melkein 15 vuotta, ennen kuin seuraavan kerran uskalsin haastaa itseäni ja koetella kuntoni rajoja. Viisitoista vuotta!

Jotain kamalaa piti tapahtua, ennen kuin testit kyseenalaistettiin

Tällä hetkellä kouluissa on meneillään Move-testit, joissa testataan 5. ja 8. luokkalaisten kuntotasoa. Espoossa testit päättyivät erään nuoren pojan osalta surullisesti: oppilas menehtyi ns. Piip-testin jälkeen. Piip-testissä juostaan 20 metrin viivajuoksua, kunnes juoksija ei enää jaksa juosta. On vähän epäselvää, mitä tilanteessa tapahtui, mutta jotenkin tämä traaginen lopputulos liittyy näihin suorituksen alla olleisiin kuntotesteihin. Oliko poika kenties kipeä tai hänellä oli jokin piilevä sairaus? Opettajien vastuulla olisi huolehtia oppilaiden terveydentilasta ja mm. siitä, ettei oppilas ole flunssassa testin aikana. Opettaja ei ole terveyden ammattilainen, onko hän oikea ihminen arvioimaan oppilaan terveydentilaa? Miksi se on hänen vastuullaan? Miksi nämä lapset eivät käy ensin läpi terveystarkastusta tai voisiko vanhemmille edes tulla etukäteen jonkinlainen kysely, jolla selvitettäisiin lapsen terveydentilaa ja kuntotasoa ennen testiä?

Osaako lapsi suhteuttaa jaksamisensa oikein?

Oma viidesluokkalaiseni suorittaa näitä testejä tällä hetkellä. Kyykkytestissä, jossa siis kyykätään niin kauan kuin jaksaa, joku oppilas oli suorittanut yli 300 kyykkyä. Kolmesataa! Mikä järki? Ei aikuista ihmistäkään laiteta kyykkäämään kolmeasataa kyykkyä, ilman että ollaan jo huolissaan nivelistä ja selkäkivuista. Kuka valvoo suoritustekniikkaa? Se opettajako? Miksi ylipäätään lapset laitetaan näihin testeihin? Kokeilkaapa pakottaa ryhmä aikuisia tekemään sama! Kyseinen Piip-testi on myös äärimmäisen haastava, jokainen maksimisykkeellä liikkunut tietää, miltä se tuntuu. Osaako lapset suhteuttaa oman kuntonsa oikein? Lopettaa ajoissa? Kun kaikki muut katsovat vieressä ja kaverit jaksavat paremmin. Paineet oman suorituskyvyn ylittämiseen kasvavat eikä omaa olotilaa välttämättä ymmärretä kuunnella.

Lapsi ei ole vastuussa omasta liikkumisestaan, se on vanhempien tehtävä

Muuten olen sitä mieltä, että lasten liikkumattomuutta ja ylipainoa ei korjata testaamalla. Näihinkin testeihin kuluva aika ja resurssi tulisi suunnata miellekkääseen, monipuoliseen liikkumiseen, josta jää kaikille hyvä mieli. Sen sijaan tätä liikuntakasvatusta tulisi tehdä meille aikuisille: lapsi liikkuu luonnostaan mutta me aikuiset olemme niitä, jotka saamme lapsen passivoitumaan. Me olemme niitä, jotka ostavat pelikonsoleita ja kannustavat leffailtoihin kotisohvalla. Me näytämme esimerkkiä. Jos aikuinen ei liiku eikä perheessä ole aktiivista liikuntakulttuuria: ei liiku kohta lapsikaan. Omasta mielestäni tärkeämpää olisikin suunnata tämä energia aikuisten valistamiseen – heidän tehtävänsä on sitten siirtää oppimansa lapsiinsa. Aikuiset jaksavat kantaa tämän vastuun, lapsi ei. Eihän lapsi muutenkaan voi olla vastuussa omasta fyysisestä kunnostaan, kun ei moni aikuinenkaan osaa huolehtia itsestään?

Move-testien keskeisenä tarkoituksena on kannustaa omatoimiseen fyysisestä toimintakyvystä huolehtimiseen. Toteutuuko tämä? Kannustaako testaaminen ja oman suorituskyvyn rajoille vieminen liikkumaan? Vai olisko parempi luopua kriteereistä ja vain keskittyä lasten liikkumisen miellekkyyteen, samalla keskittyen aikuisten liikuntatottumuksien parantamiseen.

 


Edellinen juttu:

Yksi asia, jolla vähennät stressiä, ehkäiset mielitekoja ja nukut paremmin

*****

Kuukauden TOP 5 postaukset

Nyt paljastan laihduttajan salaiset säännöt!

Kun mikään ei tunnu enää miltään

Ennen ja jälkeen – Laihdutus kuvina

Miksi aikuinen ihminen tekee itselleen näin?

Menestyisikö seksillä paremmin?

*****

Seuraa blogia

Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen

Kommentit (5)
  1. Täysin samaa mieltä. Jos lapsilta viedään liikkumisen ilo jo pienenä, ei hän aikuisenakaan halua sitä tehdä. Ilon ja onnistumisen kautta saadaan pitkälle kestäviä vaikutuksia. Ja mikä järki ylipäätään on tässä kilpailuyhteiskunnassa? Ei elämä ole kilpailua. Jokaisella on omat vahvat puolensa.

    1. Henna - Parasta Ennen
      20.9.2018, 22:26

      Se on just näin!

  2. Minulta puuttuu kai kilpailuvietti. En osaa juosta sen vuoksi, että olisi toista parempi. Miksi pitäisi päteä? Jos joku hoputtaa, sillä on melkeinpä lamaannuttava vaikutus. Yhdessä tekeminen on luontevampaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *