Kerran lihava, aina lihava

Heräsin aamulla painajaiseen. Uni tuntui niin todelliselta, että hetken luulin sen oikeasti tapahtuneen. Näin unta itsestäni etelänmatkalla. Makasin kuumalla rantahietikolla pienissä bikineissäni – ja olin lihava. Olin paisunut ja levinnyt kuin vappuilmapallo. Olin yksinkertaisesti vain erittäin lihava. Bikinit huusivat armoa hukkuessaan ihravuoren sisään, mutta turhaan. Ihmiset kerääntyivät ympärille ja ihmettelivät ääneen sormillaan osoitellen, että miten ihmeessä olen lihonut näin?

Mietin pääsenköhän koskaan oikeasti eroon tästä? Vai saako ylipaino ja vartalon ulkonäkö mut epävarmaksi hautaan saakka? Yritän kovasti oppia ajattelemaan lempeästi ja hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Ajoittain jopa onnistun siinä. En halua ajatella painon olevan jotenkin yhteydessä elämänlaatuun enkä haluaisi murehtia sitä lopunelämääni.

Entä jos oikeasti pitäisikin vaan nähdä totuus ja laihduttaa?

 

Mutta entä jos mä kuitenkin olen väärässä? Teen hirveästi henkisistä työtä sen eteen, että oppisin olemaan onnellinen pulleana. Entä jos sittenkin pitäisi vaan tarttua kirjaimellisesti jenkkakahvaan ja hoitaa ongelma pois alta? Oliko tämä mun uni jonkinlainen alitajunnan keino kertoa, että nyt pitäisi oikeasti ottaa ne vaaleanpunaiset lasit silmiltä ja nähdä totuus. Ehkä vielä ei olla siellä pohjalla, mutta olenko mä matkalla sinne? Pelkään, että muutaman vuoden päästä katson taaksepäin tähän hetkeen ja kiroa, miksi en tänään muuttanut suuntaani.

Alkukuusta mainostin laihtuneeni tahattomasti. Olin aivan seitsemännessä taivaassa ja uskoin vihdoinkin löytäneeni tasapainon painonhallinassa. Sitten tapahtui jotain. En edes tiedä mitä. En ole käynyt vaa’alla mutta olen aika varma, että tuolloin tapahtunut hoikistuminen on kadonnut kuin pieru autiomaahan. Ilo jäi siis hetkelliseksi. Olen taas siinä aivan samassa pisteessä, kuin aina ennenkin.

lihava paino lihavuus nainen ylipaino ylipainoinen

lihava paino lihavuus nainen ylipaino ylipainoinen

Kumpi on oikeasti parempi: olla onnellinen ylipainoisena vai elää ilman ylipainoa?

Pelottaa jo etukäteen joulu. Suklaata, glögiä ja juustoja. Monen päivän (viikon) mättäminen yhdistettynä vähäiseen liikkumiseen. En millään haluaisi taas tammikuussa havahtua todellisuuteen ja sortua pikadieettiin nopean muutoksen toivossa. Jos olisin fiksu, varautuisin tähän nyt. En vaan osaa päättää kumpi on parempi: opetella olemaan onnellinen painonnoususta huolimatta vai opetella elämään ilman jatkuvaa painonnousua? Pelkään, että jos valitsen ensimmäisen, annan itselleni luvan paisua loputtomiin. Mutta sitten pelkään myös sitä, että laihduttaminen vie musta viimeisetkin motivaation rippeet ja tulen lujaa alas sieltä dieettiputkesta. Älkääkä nyt tulko kommentoimaan ”että tee elämäntapamuutos”. Tämä on vähän sama kuin sanoisi masentuneelle, että ”ajattele vaan positiivisesti”. Helppo sanoa, käytännössä sitten aivan toinen juttu.

Kerran lihava, aina lihava

Välillä olen katkera niille ihmisille, jotka pysyvät samassa painossa ilman kummempia ponnisteluita. Välillä mietin, voiko sellainen oikeasti ymmärtää ylipainoisen elämää, joka ei koskaan ole sitä itse kokenut? Kuinka hajottavaa se ylipaino välillä on. Sitä ei pääse pakoon vaan se kirjaimellisesti seuraa sua koko ajan. Tuijottaa takaisin peilistä ja muistuttaa olemassaolostaan aina kun kumarrut solmimaan kengännauhoja. Se piikittää mieltä aina kun syöt jotain, tai olet syömättä. Joka kerta kun liikut, tunnet sen ympärilläsi. Ja silloinkin kun sitä ylipainoa ei enää ole, pelkäät sen takaisintulemista koko ajan.  Näet siitä painajaisia. Se on aina takaraivossa, valmiina ahmimaan. Onko ylipainosta oikeasti mahdollista edes päästä eroon, jos on kerran sille pikkusormen antanut? Onko kerran lihava aina lihava?

Onko pakko valita jompikumpi: ylipaino tai normaalipaino

Aikoinaan laihtuminen teki mut onnelliseksi. Mutta olen ollut myös onnellinen isompanakin. En oikeasti tiedä, mikä on se mun ”oikea” olomuotoni. En oikein näe tässä keskitietä vaan tuntuu, että pitää valita jompikumpi: olla ylipainoinen tai normaalipainoinen. Kumpikaan tie ei varsinaisesti mua houkuttele. Yritän kovasti miettiä suljenko vaan nyt totuttaa pois silmistäni. Uskottelen olevani ihan tyytyväinen tähän nykytilanteeseen, mutta olenko sittenkin vaan saamaton, kun en tartu kiloihin kiinni?

Harmittaa, että painosta on tullut mulle näin iso peikko. En haluaisi olla sen vanki. En myöskään halua olla lihava, enkä laihduttaja. Tuntui ihan hyvältä ajatukselta tämä kehopositiivinen ajattelumalli, että opettelisin hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on. Mutta en ole nyt ihan varma onko mun positiivisuus ajamassa mua takaisin sinne lähtöpisteeseen. Hieman hullunkurista.

 

Edellinen juttu:

Jos olis ihan pakko valita, kumman ottaisit?

*****

Kuukauden TOP 5 postaukset

Saako lapset ottaa mukaan salille?

Se olis sitten siinä. Fuck cancer!

Ennen ja jälkeen – Laihdutus kuvina

Olen laihtunut ilman tietoista laihduttamista – miten se on mahdollista?

Itsensä kokoaminen sortumisen jälkeen

*****

Seuraa blogia

Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen

Kommentit (3)
  1. Hitto tästä kommentista tuli pitkä. Välttelen työntekoa ja lähti ajatus lentoon. 😀

    En voi sanoa että täysin ymmärrän, mitä koet. Mutta ehkä ripauksen. En ole itse koskaan ollut kovin pullea (paitsi lapsena), mutta vyötärölle kertyy helposti tavaraa, joka vaihtelevasti häiritsee enemmän tai vähemmän. Olen aikoinaan saanut sen moneen kertaan pois ja takaisin. Urheilen aktiivisesti, eli pömppiksen ja jenkkikset rakennan ihan puhtaasti keittiössä. 😀 Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa. Oikeastaan tuo keskivartalo ei olisi ehkä häirinnyt niin ihan paljon, jos rinnat ja berberi olisivat isommat. Mutta isoimmillanikaan en ole missään määrin kurvikas (mikä harmittaa vähän). Mulla on silloin vaan tasapaksu keskivartalo ja jännä viehtymys löysempiin paitoihin.

    Kirjoitan sekavasti imperfektissä ja preesenssissä. Ehkä siksi, että toisaalta olen saanut pysyvältä tuntuvan muutoksen pääkopassa aikaan, toisaalta tunnen välillä pientä pelkoa, että tämä voi olla ohimenevää ja ”repsahdan” taas, koska muutokset on kuitenkin vasta reilun vuoden vanhoja. Olen siis jotenkin onnistunut tekemään pikkuhiljaa äärimmäisen pieniä muutoksia keittiössä (tai päässä), ja ne ovat jääneet pysyviksi (so far). Olen siis kokeillut jossain välissä kaikki nämä maidottomat, gluteenittomat, herkuttomat, lihattomat, hiilarittomat… Mikään ei ole jäänyt tiukimmassa muodossaan ruokavaliooni, mutta osittain ehkä kaikki. Näiden kokeilujen seasta kuitenkin jotenkin on syntynyt se oivallus, että annoskoot, jälkiruoka, hulluna leipää, viikonloppumätöt jne. ovat olleet vahvasti tottumiskysymyksiä. Siis että kun jokin on toistojen kautta napsahtanut päässä, niin ne toistot ei vaadi enää jatkuvaa taistelua toistamisen onnistumiseksi. Esimerkiksi aiemmin piti pinnistellä, etten söisi jotain makeaa ruuan jälkeen. Tai sitten kun en pinnistellyt niin söin. Jossain vaiheessa huomasinkin, että en enää pinnistele asian kanssa, vaan makea jää helposti syömättä. Se ei tarkoita etteikö jälkkäriä välillä tekisi mieli, mutta halu menee todella nopeasti ohi.

    Tuli siitä oivalluksesta mieleen yksi Jutta Gustafsbergin mikä-lie-laihdutusohjelman jakso nyt olikaan. Siinä Jutta kävi laihduttajan kanssa Särkäniemessä ja he kävelivät metrilakukojun ohi. Laihduttaja tuumasi Jutalle, että ”helppo se on sulla, kun voit syödä tommosia koska vaan”, johon Jutta vastasi että ”tuo just on harhakäsitys hyvässä kunnossa olevista. En voi, jos haluan pysyä kunnossa”. Ja sitten ne vaan käveli sen ohi. :’D Miksikö tämä tuli omasta oivalluksesta mieleen? Siksi kai, että tällä hetkellä tuntuu siltä, että kun on jonkin aikaa sinnillä kävellyt sen lakukojun ohi, sen ohi kävelemisestä on tullut tapa, osa minua. Huomaan, että tämä on vähän vaikea selittää siten, kuin se omassa päässä tuntuu. Kaikki ulos tulevat sanat kuulostaa vain siltä tavalliselta ”opettele uusia pysyviä tapoja”-blaa-blaa-blaalta. Mutta siis jotenkin se ajatus, että joo se lakukoju on kiva, mutta ei jokaisella ohikulkumatkalla mulle tarkoitettu. Kuin kävelis autokaupan ohi silloin kuin ei tarvi uutta autoa. Korkeintaan, ”uu, onpa hieno”, mutta ei käy mielessäkään että lähtisin autokaupoille. Se ajatus, että kaikilla on mielitekoja, Jutallakin, mutta niihin suhtautuminen muuttuu helpoksi ja luontevaksi vain harjoittelemalla. Niinku että jos muuttais Englantiin, niin pitäis opetella ajamaan vasemmanpuoleista kaistaa. Jonku viikon sitä joutuis ajattelemaan kokoajan, mutta se muuttuis luontevaksi jossain vaiheessa. Silti oikeanpuoleisen liikenteeseen olis helppo palata, mutta paluu vasemmalle pysyis suht helppona, vaikka joka kerta pitäis kalibroida aivot uudestaan. Vähän tämä vertaus ontuu siltä osin, että oikeanpuoleinen liikenne ei varsinaisesti ole mieliteko. 😀 Mutta tottumiskysymyksen osalta se toimii. Aivot tottuu uusiin käytäntöihin suht helposti, ja niistä tulee luonteva normi, mutta alussa se vaatii ajatustyötä, eikä tule ihan itsestään.

    Tällä hetkellä ite syön kasvis-kala-painotteisesti. Välillä lihaa, jos kokkailen muksuille enkä jaksa itselle vääntää mitään muuta. Ruokavalio on myös suht gluteeniton, jonka olen todennut omalle turvotusalttiille pötsille kivaksi. Hiilareita huomaan himoitsevani varsinkin päivinä, jolloin liikun paljon. (Silloin niitä myös jossain muodossa syön.) Muulloin menee helposti ilmankin. Ja ne herkut: jälkkärit on nykyään helppo skipata kotona ja ravintolassa. Äidin luona ne pitää jo kohteliaisuussyistä syödä. 😀 Viikonloppuisin en enää tarvi jäätäviä mättöjä iltaisin muksujen mentyä nukkumaan. Usein en mättöjä lainkaan. Karkkipussejakaan en kaupan karkkilaarilla enää syö silmillä ja niiden koko on pienentynyt puoleen. Sen myötä myös huono olo tulee vähemmästä määrästä ja syöminen on helppo lopettaa.

    Myös reseptirepertuaari oli alkuun hankala, kun piti tavallaan opetella helppoja ja nopeita terveellisempiä vaihtoehtoja. (Tuo terveellisyyshän on tietysti aina vähän mielipidekysymys. Itse syön rasvaa aika paljon. Jonkun mielestä varmasti liikaa. Käytän myös täysrasvaisia tuotteita, voita jne.) Mutta kun siihenkin on löytynyt tietty tottumus, ei se enää vaadi ylimääräistä aivotyötä.

    En taida olla missään asemassa neuvomaan, enkä ole blogiasi kovin pitkään seurannut eli en edes tiedä elintapojasi kovin hyvin, mutta sanonpa kuitenkin: Aloita nyt. Hetinyt seuraavan ruuan kohdalla. Mieti joku pieni muutos jonka teet ja pyri pysymään siinä. Esim ei jälkiruokaa, tai pienempi annoskoko, tai ei leipää ruuan kanssa, tai korvaa/puolita annoksen hiilariosuus rehuilla ja pähkinöillä tms. Valitse kuitenkin vain yksi. Jos heti seuraavan ruuan kohdalla unohdat sen, niin jatkat sitten taas seuraavan ruuan kohdalla. Mikään ei ole pilalla kuitenkaan. 😀 Sitten kun se alkaa tuntua helpolta, otat kehiin toisen pikku muutoksen. Jne. Ja toivon mukaan jossain välissä ne pikku muutokset tulee tavaksi, etkä enää ajattele, että ”jätät leivän väliin” vaan että ”mikä ihmeen leipä?” (Enkä nyt tarkoita demonisoida leipää.:D Itse söin sitä aikoinaan hulluna. Nykyisin lähinnä jotain luksusherkkuleipiä jos jossain on tarjolla. Kelpo välipala varmasti monille. Ite huomaan sen kyllä vyötäröllä, koska mulla tulee siihen himo. Helpompi olla ilman.) Joulumättöihinkin voi ennakkoon valmistautua jonkinlaisella ajatustyöllä. Jotenkin pyristellä irti siitä ajatuksesta, että tätä saa vain ja ainoastaan nyt ja sitten pitää odottaa taas vuosi. Kyllä konvehtia myydään ympäri vuoden. Mikä tahansa viikonloppu voi ostaa panda-lootan ja käpertyä sohvalle lukemaan. Torttu on hyvää, viis torttua putkeen ei. Konvehti on hyvää, konvehtirasia kerralla, noh, sekin voi vielä olla hyvää. Mutta rasia päivässä viikon ajan ei ole sen arvoista. Ja mitä siitä vaikka yksi päivä lomasta menisikin lopulta vahingossa mättäen. Ei ole vakavaa.

    Itse olen huomannut aamupalojeni (joka on lempiruokahetkeni) kohdalla, että mulla tekee mieli sitä mitä totun syömään. Esim. jos teen itselle aamuisin munakkaan, niin hyvin pian mulla tekee aamuisin mieli munakasta. Jos teen bulletproof-kahvia, niin muutaman päivän päästä siihen on heti herättyäni kauhea himo. Samoin smoothien kanssa. Eli eteenkin aamupalojen kohdalla tiedän, että mulle muutokseen tottuminen on äärimmäisen helppoa.

    Mutta joo, tiedä häntä tuliko tässä muuta kuin liian pitkää tajunnanvirtaa. Mutta älä ainakaan ala dieetille. Se tie on sulle tuttu. 🙂 Ja mitä tulee tuohon pohdintaan kehosta ja hyväksymisestä jne. Minusta se on vähän niin, että jos kehossa ei ole hyvä olla, niin sitten sille kannattaa tehdä jotain. Jos kokoajan asian kanssa tulee painittua, ei ”itsensä pakkohyväksyminen” vie sitä ahdistusta pois. Korkeintaan piilottaa sen jonnekin josta se sitten hyökkää taas sopivalla hetkellä. Mulla lähti vuodessa näillä pikku muutoksilla vajaa 10 kiloa. (Ajattelin, että ero olisi visuaalisesti todella suuri, mutta ei se ole. Lihaserottuvuutta tuli lisää, ja housut ei kiristä vyötäröltä. Siinä kaikki. Mutta siis olen aika pitkä.) Tässä näyttäisin pysyvän helposti ja tässä on hyvä olo. Välillä olen kokeillut ”kiristellä” vähän vielä, mutta se näyttää vaativan jo enemmän paneutumista ja tulee helposti takaisin, joten tuntuisi siltä, että tämä on mulle sopiva koko.

    Enkä halua mitenkään alentuvasti kommentoida. Halusin kirjottaa, koska tuo sun ajatuskulku kuulostaa niin kauhean tutulta. Tuntuu myös, että olen onnistunut jossain päänsisäisessä asiassa, joka on ollut vuosikausia hankalaa. Yritin sitä asiaa tähän vähän analysoida osin itsellenikin (ja jos siitä sattuu jotain oivallusta joku toinenkin saamaan, niin se on tietty kiva). Tiedä sitten onnistuinko. 😀

    ps. Oot muuten todella kaunis. Ymmärrän kyllä halusi olla hoikempi, mutta se onkin sitten ainoa juttu, joka mulle kertoo, että sille on tarvetta. Se että sulla olis sinussa hyvä olo. Näytät hyvältä noin. Nimim. kurveille, huulille ja kulmakarvoille kade 😉

    1. Olipa mukava kommentti muidenkin lukea!

  2. Henna - Parasta Ennen
    28.10.2018, 20:03

    Sait tosiaan aika pitkän kommentin aikaan😄 Hyviä pointteja sulla kyllä enkä ollenkaan ottanut kommenttia huonolla. Tottahan se on, että pitäisi vaan aloittaa ja tehdä pieniä muutoksia vähän kerralla. Varsinaiselle dieetille en tosiaan halua ryhtyä. Hienosti sulla on sujunut toi elämäntapamuutos ja oot oikeasti sisäistänyt monta tärkeää juttua. Ilmeisesti oot tosiaan saavuttanut sen sulle sopivan painon, kun siinä on suht helppo ja hyvä pysyä. Onnittelut siitä!

    Ja hei kiitos loppusanoista❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *