Kasviksia lapselle vaikka väkisin – episodi pinaattilasagne

Viime viikolla tein useampana päivänä kasvisruokaa – olin niiiin ylpeä itsestäni! Äiti, joka tarjoilee lapsilleen ravitsevaa ja monipuolista kasvisruokaa! Olisin melkein ansainnut jonkinlaisen rintamerkin tästä terveysteostani.

Nostin kauniisti ruskistuneen pinaattilasagnen uunista ja kutsuin jälkikasvuni syömään. Innokkaat jalat tömistelivät rappusissa matkalla alakertaan ja melkein kuulin lasten kurnivat vatsat keittöön asti. Tuo kahden lapsen laumani pysähtyi kuin seinään nähdessään höyryävän kasvistuotokseni: ”HYI! Mitä toi on?”

”Tää on tällasta pinaattilasagnea. Tää on tosi hyvää!”
”Yäk. En syö.”

Pian huomaan istuvani ruokapöydässä itkevän pojan kanssa. Kakoen lapsi työntää pieniä haarukallisia suuhunsa ja vetää välillä itkuräkää takaisin nenäänsä. Toistan ihan niitä samoja sanoja, mitä mulle on aikoinaan sanottu kun vihasin keitettyjä kasviksia: ”Syöt ainakin 8 haarukallista. Ota nyt kunnon haarukallisia! Täytyy oppia syömään erilaisia kasviksia. Kehitysmaissa lapset näkee nälkää”

 

Pakottamista ja piilosyöttämistä

Mua on joskus pakotettu syömään lihakeittoa ja lopputuloksena oli mahalaukun sisältö siihen ruokapöydälle. En pysty syömään lihakeittoa edelleenkään. Yritän siis omien lapsien kohdalla olla pakottamatta, mutta huomaan kuitenkin painostavani sen lasagnen kanssa ehkä vähän turhankin paljon. Jälkikäteen mietin, olikohan tämä nyt itseltä ihan fiksusti hoidettu. Miksi sen pinaatin syöminen oli niin tärkeää? En todennäköisesti tällä ruokataistelulla saanut poikaa muuttamaan mieltään, vaan nyt pinaatti on pysyvästi sillä Yäk -listalla. Ehkä mua vaan harmitti, kun vaivalla valmistettu ruoka ei sitten kelvannutkaan. Ja kun se oli oikeasti hyvää! Tai ainakin mun mielestä.

Tuputtamisen lisäksi huomaan välillä harjoittavani piilosyöttämistä, jota myös kohtasin omassa lapsuudessa. Tungen jauhelihaan sieniä ja piilotan paistettua sipulia makaronilaatikkoon. Raastan puuroon omenaa ja piilotan sellerin smoothieen. Ja kun lapsi kysyy, onko tässä sipulia niin kirkkain silmin väitän ettei mukamas ole. Pahimmassa tapauksessa moitin lasta vielä nirsoksi, jos se poimii sen huijaussipulin sieltä lootasta. Jostain syystä lapselle ”saa” tehdä näin; piilottaa inhokkikasviksia ruuan sekaan ja valehdella. Tehkääpä niin aikuiselle!

Ruoki lasta parsakaalilla, ettei se kasva kieroon

Kasvisten ja lasten yhdistelmä tuntuu olevan jonkinlainen ikuisuustaistelu. Lasten ruokavalioon koitetaan tunkea kaikki mahdolliset kasvikset, marjat ja vihannekset – koska niin kuuluu tehdä. Jostain alitajunnasta tulee kamala paine tunkea erilaisia vihreitä lapsen lautaselle: muuten olet huono vanhempi. Jotenkin vaan mieleen piirtyy se päiväkodissa käsitelty lapsen ruokaympyrä, joka oli täynnä kaikenlaisia sieniä, parsakaaleja ja sipuleita. Että näitä nyt pitää sille lapselle tuputtaa, jotta siitä kasvaa täyspäinen yksilö. Ja että jos lapsena maistaa kaikkea, niin osaa sitten aikuisena arvostaa.

Meillä syödään oikein mielellään esim. tomaattia, kurkkua, porkkanaa, paprikaa, marjoja ja hedelmiä. Lapset tykkäävät myös punajuuresta ja lantusta. Kovinkaan monelle kasvikselle ei meillä nirsoilla, mitä nyt joku munakoiso ei maistu. Ja se pinaatti. Luulisi että tuolla maistuvien kasvisten määrällä jo pärjäisi, mutta vanhemmilla on usein jonkinlainen pyhä tavoite saada lapset syömään KAIKKIA kasviksia. Ilmeisesti mäkin haluan lasten tottuvan siihen pinaattiin, vaikken yhtään tiedä miksi heidän tarvitsisi. Enhän mäkään tykkää kaikista kasviksista.

Jos kasvikset aiheuttavat traumoja, onko niitä järkeä pakottaa syömään?

Monipuolinen kasvisten saanti on toki tärkeää ja lasta kannattaa kannustaa niiden syömiseen. Mutta onko se nyt niin tärkeää, että sen varjolla pitää lasta pakottaa syömään epämieluisia ruokia? Näistä tilanteista tulee kuitenkin usein pitkiäkin ruokatraumoja, jotka pahimmillaan leviävät kaikkiin kasviksiin. Onko se silloin sen arvoista?

Tämä lasagne-episodi sai mut havahtumaan siihen, osaanko sittenkään lempeästi kannustaa kasvisten syöntiin vai toistanko samoja tuputusvirheitä kuin omassa lapsuudessani oli. Toivottavasti otan tilanteesta opikseni.

Miten teillä lapset suhtautuu kasviksiin? Entä tuleeko tuputettua väkisin?

 


Edellinen juttu:

Ensikertalaisen Extreme Run!

*****

Seuraa blogia: Facebook @parastaennenblogi, Instagram @parasta_ennen

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *