Parasta Ennen
Parasta Ennen

Hyvä nainen – ota se oma aikasi!

Tiedättekö, on aika siistiä että mä saan harrastaa just sitä mitä mä haluan. Ja aikalailla sillon kun mä haluan. Menemiset vaativat kyllä joskus hieman suunnittelua ja välillä joutuu joustamaan mutta pääsääntöisesti saan toteuttaa itseäni niinkuin parhaaksi näen. Mun on mahdollista myös ottaa omaa aikaa viikonloppuisin, joskus jopa ihan koko viikonlopun mitalla. Mä voin käydä kahvilla ystävän kanssa, viettää pari tuntia shoppailemassa tai käydä elokuvissa. Ainoa mikä oikeastaan rajoittaa on oma tahto ja raha😁

Mä olen aina kuvitellut olevani itsenäinen nainen, joka tekee omat päätöksensä. Mutta oikeastaan vasta viime aikoina, olen oikeasti ymmärtänyt, että näin ei ole aina ollut.

Aikoinaan oli paljonkin tilanteita, kun vastasin kutsuihin että ”mä en pääse” tai että ”emmää varmaan voi tulla”. En useinkaan löytänyt arjesta aikaa omille menoille ja tuntui, että suhteen toisella osapuolella niitä menoja oli munkin edestä. Katkerana istuin kotona ja mietin, että jonain päivänä mäkin vielä pääsen jonnekin. En kaivannut niinkään mitään raikuli-iltoja vaan ihan tavallisia hetkiä, jolloin saisin tehdä omia juttujani.

Mun mies ei koskaan ole kieltänyt mua menemästä, siitä ei ollut siis kyse. Mutta sitkeästi mun päässä oli ajatus, että hänen pitäisi jollain tavalla antaa mulle omaa aikaa. Odotin hänen sanovan, että ”nyt hei voit mennä kahvilaan kaveris kanssa”. Hullua, odottaa toisen huolehtivan mun omasta henkisestä hyvinvoinnista. Oli siinä varmaan myös uskalluksesta kyse. Ja siitä, että tuntui jotenkin väärältä, että nainen jättäisi miehen kokkaamaan perheelle ja lähtisi ovesta ulos itsekseen. Tai että jättäisi lapset kotiin isänsä kanssa oman itsensä takia, kauheeta!

Jossain kohtaa se sitten iski. Miksi mä odotan lupaa? Miksi mä en vaan astu ovesta ulos? Mitä pelkään, että tapahtuu mun poissaollessa? Talo räjähtää ja lapset on myyty naapurille? Meillä naisilla, ja varsinkin äiti-ihmisillä, on kummallinen marttyyrimeininki oman ajan ottamisen kanssa. Kiukutellaan, että miks mä en koskaan pääse mihinkään ja kuitenkaan sen oman menemisen eteen ei tehdä mitään. Odotellaan vaan, että joku tulee kotiin tarjoamaan tilaisuutta. Vasta oikeastaan viime vuosina olen ymmärtänyt, että kukaan ei mulle tule sitä omaa aikaa tarjoamaan. Kukaan ei merkitse mun puolesta kalenteriin, että ”Hennan oma aika”. Se oma aika pitää ihan itse ottaa ja järjestää.

En räjäyttänyt koko pottia kerralla vaan lisäsin omia juttuja viikkoon pikkuhiljaa. Alkuun koin huonoa omatuntoa ja varsinkin aikataulujen yhteensovittaminen oli hankalaa. Olihan vuosia menty niin, että mun menoista ei tarvinnut pahemmin pitää kirjaa. Nyt piti miettiä, kumpi vanhemmista olisi lasten kanssa kotona, kuka tekisi ruuan ja kumpi ehtii laittaan pyykit kuivumaan. Mutta pikku hiljaa arki alkoi asettumaan eikä mun meneminen aiheuttanut enää erityisempää organisointia.

Tällä hetkellä on aika selvää, että molemmat saa toteuttaa itseään. Emme laske tunteja tai kyttää käytettyjen viikonloppujen määrää. Joskus toinen menee enemmän, joskus taas toinen. Onneksi meillä menee puntit aika tasan. Molemmat on huomattavasti onnellisempia nyt, kun arjessa on sekä omaa että yhteistä sisältöä.

Näin jälkikäteen olen vähän ihmetellyt, miksi oletin oman vapaa-aikani olevan jonkun muun hallinnassa. Ehkä se on ikäjuttu: mitä enemmän on vuosia mittarissa, sitä enemmän osaan arvostaa nimenomaan omia toiveitani ja ajatuksiani. Piti kasvaa vähän, että ymmärsi oman vapaa-aikansa arvon ja sen, että omien toiveiden toteuttaminen arjessa on ihan itsestä kiinni.

Henna-parasta-ennen-blogi-laihdutus-dieetti-ruokavalio-liikunta-tankotanssi

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *