Epäkohtien määrä on elämässä aina vakio

Täytin viime viikolla 34 vuotta. Mun mielestä on vähän epäreilua, että aika ei pysähdy vaikka kuinka niin toivoisi. Joka vuosi tulee lisää kilometrejä mittariin, vaikka edellistäkään numeroa ei ole vielä ehtinyt sisäistämään. Ei mulla siis mitään ikäkriisiä ole. Ei ole. Tai ehkä vähän. Ihan vähän.

Tammikuussa oli se kasvisruokakokeilu. Se oli varmaan ensimmäinen uudenvuoden lupaus, jonka olen pitänyt. Paitsi se osuus, että jatkan 80%:sesti kasvisruokavaliolla sen tammikuun jälkeen. Onhan niitä kasvisruokapäiviä ollut mutta jostain takavasemmalta se jauheliha taas könysi takaisin ruokapöytään. Kun kuukausi vaihtui, tyhjentyi päähän tallennetut kasvisreseptit ja soijarouhe alkoi maistua mudalta. Ihan kuin ihmissusi täysikuun aikana, minäkin muutuin lempeästä porkkananpuputtajasta ärjyväksi karnivoriksi. Hö.

mulla mee hyvin skandaali draama blogi parasta ennen

Alkuvuonna oli myös case yrittäjyys. Voi kuinka intoa piukassa mä olin! Todellisuus läimähti nassulle kuin märkä rätti. Ensimmäinen asiakastyö vei käytännössä mun kaiken vapaa-ajan ja totesin, että sivutoimiseen yrittäjyyteen mulla ei riitä tällä hetkellä resurssit. Meni myös käpy niihin kirjanpito ja verojuttuihin heti alkumetreillä. Onhan se kaunis ajatus edelleen olemassa mutta pannukakku lässähti kyllä aina nopeasti.

Myytiin talo. Ja ostettiin talo. Tai oikeastaan kumpikaan ei ole vielä sataprosenttisen varmaa, vaan viimeistelyjä tehdään edelleen. Mutta hyvin todennäköisesti mun seuraavan kuukauden tehtävänä on paketoida tämä lähes 200 neliön omaisuus pahvilaatikoihin ja jotenkin keksiä, miten ne laatikot saa purettua huomattavasti pienempään tilaan. Marie Kondo, nyt tarvitsen sun apua!

Kun talo meni kaupaksi, siinä sitten pyöriteltiin äkkiä jo isompiakin asioita: muutetaanko toiseen kaupunkiin? Tai muutetaanko ulkomaille? Jos muuttaisi ulkomaille, niin mihin maahan? En osaa sanaakaan ruotsia, enkä saksaakaan. Espanjaksi osaan just ja just tilata viinipullon ja pitsan. Mitä työtä voisin tehdä ulkomailla? Koko homma paisui hetkessä julmetuksi ”mitä haluan elämältä” filosofisteluksi ja pian sitä oli päällä sellainen mindfuck että. Nyt se on jo onneksi rauhoittunut.

Uudessa kodissa on edessä remonttia. Ensin ajattelin, että oi kun hienoa! Mä niin tykkään sisustaa ja valita pintamateriaaleja! Mutta jotenkin tässä on taas huomannut millainen savotta se oikeasti on. Yrität aikatauluttaa monen ihmisen työt yhteen: sähkömies, putkimies, laatoittaja, keittiöasentaja…Ja kuinka vaikeaa se oikeiden materiaalien valinta nykyään on, kun vaihtoehtoja on tuhansia! Toista se oli ennen, kun ei ollut olemassakaan mitään mikrosementtejä tai vinyylilankkuja. Tiesittekö, että lattiakaivojakin on nykyään sen 38 erilaista? Ja että suihkujakin on olemassa eri värisiä kuten mustia ja kultaisia?

Sitten on näitä terveys, liikunta ja ruokavaliojuttuja. Noh. Täällä voidaan aika painavasti. Karkkia on kulunut ja lenkit on ollut vähissä. Jonkilaista aktiivisuutta on ollut havaittavissa mutta aika mussuttamista elo on ollut. Ei siis valitettavasti tähdenlentoa tälläkään sektorilla. Mulla on tuossa odottelemassa muutama verkkovalmennus, toinen juoksukoulu ja toinen enemmän perinteisempi pyllyjumppa. Heti kun tästä toimeennun, ajattelin taas vetäistä juoksutossut jalkaan. Lähdetäänkö yhdessä lenkille? Tarkoituksena olisi nollatilanteesta juosta 5 kilometrin lenkki ja aikaa tähän kuluu 6 viikkoa. Otetaanko yhteinen spurtti?

salitreeni lapset mukaan salille lapset salilla kokemuksia mielipide

Oon koittanut hirveästi selkeyttää mun päätäni. Mulla on vähän sellainen olo, että mun pään sisällä on hirveästi meteliä. Kuulostaa vähän huolestuttavalta mutta näin on. Olen sortunut viimeaikoina monenlaiseen ylianalysointiin ja tuppaan rakentelemaan päässäni erilaisia tulevaisuuden skenaarioita. Lopputuloksena on pää täynnä ylimääräisiä ajatuksia ja aivan liikaa stressinaiheita.

Blogin kanssa otin vähän puolitietoisen vaikenemisen noin kuukausi sitten. Jotenkin vaan meni kuppi nurin ja ahdistuin siitä suoritusvelvoitteesta ja somepainostuksesta. Ennen vanhaan kirjailijoilla oli tyhjän paperin syndrooma, mulla oli tyhjän näytön syndrooma. Ja mitä pidempään sitä kesti, sitä vaikeammalta tuntui tarttua taas näppikseen. Mistä mä kirjoittaisin? Onko tyhmää vaan jatkaa siitä mihin jäi? Pitääkö jotenkin selittää, miksi olin tauolla ja mitä sen aikana tapahtui? Ja toisaalta myös tykkäsin olla hiljaa välillä, keskittyä muihin juttuihin.

Kirjoitustauko ei kuitenkaan vähentänyt mun stressiä. Se vaan siirsin sen muihin asioihin. Yks tuntematon mies mulle juuri sanoi, että epäkohtien määrä on elämässä aina vakio. Näinhän se varmaan on: kun yksi asia helpottaa, uusi vaikeus pompsahtaa esiin toisaalla. Kaikki on lopulta vain tasapainoilua ja oikeanlaista suhtautumista niihin epäkohtiin. Ei ole olemassakaan mutkatonta tai haasteetonta elämää. Blogihiljaisuus helpotti tietyllä tavalla, mutta toisaalta se poisti multa myös tärkeän terapiamuodon.

Mitä muuta? Vaikka mitä ja toisaalta ei mitään ihmeellistä.

Kommentit (3)
  1. Luettu ja tykätty.

  2. Mitä kuuluu? Sun kirjoituksia on ikävä 🙂

    1. Henna - Parasta Ennen
      2.5.2019, 14:57

      Voi, kiva kuulla että kaipailet mun raapusteluja! Ihan hyvää kuuluu, vähän kiiruista ollut. Julkaisin just uuden postauksen, jossa vähän selvennän enemmän:)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *