Ostolakossa-kosmetiikkablogi
Ostolakossa-kosmetiikkablogi

Se erilainen kolmenkympinkriisi

Olen aina sanonut, että minulle ei sitten ainakaan tule mitään kolmenkympinkriisiä. Ajatus siitä on tuntunut vieraalta ja etäiseltä, mutta nyt olen viimeaikoina huomannut sen kehittyneen minulle. En vain koskaan arvannut, että se voisi ottaa tällaisen muodon.
Olen 28, mikä on minusta aivan mahtava asia. Tuntuu, että joka vuosi elämä vaan muuttuu paremmaksi ja paremmaksi enkä ikimaailmassa koskaan tahtoisi mennä vuosissa taaksepäin ja suorastaan odotan, kuinka ihana elämäni onkaan muutaman vuoden kuluttua. Minulla ei ole tunnetta, että apua, tässäkö tämä elämä nyt on ja jos kuolisin huomenna olisin ihan hemmetin tyytyväinen kaikesta siitä, mitä olen elemässäni tehnyt ja kokisin, että vaikka saakelisti jäi tekemättä, niin ainakin olin pirun hyvällä mallilla jo.
Kolmenkympinkriisini koskeekin ulkonäöllistä vanhenemista tai oikeastaan tässä tapauksessa sen puutetta.
Olen aina ollut se pyöreäposkinen, isopäinen pallopää, jonka pää keikkuu lähes vaahtosammuttimen korkuisessa varressa. Olen aina saanut kuulla asiasta ja siitä, että näytän nuoremmalta kuin mitä olen ja aina myös saanut olla paperit ojossa kaikkialla, minne liittyy täysi-ikäisyyttä mittaavia ikärajoja. Paitsi tietysti julkisessa liikenteessä, jossa minulle myydään ilomielin lastenlippu, jos en ole laittanut meikkiä kasvoille ja pukeutunut lenkkivaatteisiin. 26-vuotiaana missasin AMK:n opiskelijabileeni, sillä olin unohtanut ottaa henkkarit mukaan. 19-vuotiaat juuri lukiosta päässeet luokkakaverini jatkoivat iltaa mukavasti ilman minua.
Muistan varmaan aina, kuinka kerran kymmenen vuotta sitten lukiossa jo ollessani muistin yhtäkkiä, että ainiin, yläasteella oli käytössä joku IRC-galleria ja minulla oli siellä tunnukset, mitäköhän niille kuuluu? Avasin profiilini ja minua odotti siellä viesti samalla yläasteella kanssani olleelta pojalta, joka oli kommentoinut kuvaani todeten, että ”Sä näytät edelleen yhtä pennulta!
Kun aloin 20-vuotiaana tapailla erästä useamman vuoden poikaystävänäni pysynyttä ihmistä, myönsi hän jälkikäteen, että katsoi vaivihkaa ajokortistani ikäni tarkistaakseen sen (mietinkin, miksi hän kysyi, onko minulla ajokorttia ja saisiko hän nähdä siinä olevan valokuvani…) ja pohti jopa jonkun aikaa, miettisivätkö kaikki hänen kaverinsa minut aina ensimmäistä kertaa nähdessään hetken, että onko hän sekaantunut alaikäseen eikä ole löytänyt omanikäistään seuraa. Kyllä lämmitti sydäntä kuulla.
Olin 23-vuotias ja esittelin tavaratalossa aikuisemmalle rouvalle edustamani sarjan anti-aging -voidetta. Kesken keskustelumme rouva vaan keskeytti puheensa ja totesi tylysti päin naamaani, että minulla on varmaan tosi vaikeaa töissä, kun kukaan ei koskaan ota minua vakavasti ja että kuinka vanha edes olinkaan muka. Täh, kiitos vaan penteleesti? Vastasin ihan vaan ilkeyttäni hänelle sydämellisesti hymyillen, että kiitos vaan, kukaan muu ei ole kyllä koskaan sanonut minulle noin ja heitin kokeeksi, että olen 28, mutta kiitos näiden hyvien ihonhoitorutiinieni olen selvästi siis säilynyt nuorekkaana. Eikös rouva itsekin siihen näillä tuotehankinnoillaan ollut pyrkimässä? Hän meni vaikeaksi, katsoi minua hieman epäuskoisena, mutta tajusi sitten itsekin hänen aikaansaamansa tilanteen kiusallisuuden ja osti voiteen liueten paikalta. En koskaan tahdo asiakkailleni ikävää oloa, mutta en kyllä tahdo myöskään, että he tietoisesti aiheuttavat sen minulle.
Lohdutin aina itseäni sillä, että ei se mitään, ei mene kuin pari vuotta ja olen vain kiitollinen siitä, että näytän ikästäni nuoremmalta. Enpähän ainakaan sitten rupsahda yhtäkkiä.
Lontoossa opiskellessani kukaan ei uskonut ikääni. Kukaan ei koskaan uskonut kun sanoin, että olen ollut kohta kymmenen vuotta alalla ja työelämässä ja sain vastaukseksi kysymyksiä siitä, saako Suomessa muka käyttää lapsityövoimaa. 155 senttinen varteni ei lisännyt uskottavuutta yhtään.
Menin kerran Lontoossa kirjastosta suoraan clubille vaihtamatta vaatteita, vetämättä korkoja jalkaan tai lisäämättä meikkiä. Tuon illan aikana minulle tultiin useamman kerran kertomaan, että ”aww, you are so cute”, aivan kuin olisin tanssiva lemmikki chihuahua. Se vähän syö naista, joka olisi mielummin kuuma kuin päähäntaputettava.
Kun kävelin tuon illan päätteeksi bussipysäkille yksin kadulla yöllä kello kolme ja ohitin arviolta ikäiseni pariskunnan, katsoivat he minua ja alkoivat päivitellä kovaan ääneen: ”Oh my God, she’s like 16 and out this late! What’s wrong with her parents?!” 
En voinut jälleen vastustaa kiusausta vaan käännyin ympäri heidän puoleensa todeten, että kiitos vaan, olen lähes 28 ja myyn työkseni ryppyvoiteita, eli jos mietitte toimivatko ne, niin tässä teille elävä todiste. Pariskunta meni vaikeaksi ja vuoronperään pahoitteli ja vuoronperään hoki, että eivät olisi uskoneet. Jatkoin matkaani sateessa bussipysäkille, jossa paikallinen herrasmies tarjosi sateenvarjonsa alta suojapaikkaa, koska näytin kuulemma niin pieneltä siellä sateessa seisoessani. En tiennyt, itkeäkö vaiko nauraa.
Välillä tuntuu kiusalliselta poikaystävän puolesta, sillä vaikka hän on minua vanhempi, en uskoisi häntäkään ikäisekseen. Kun hän kuitenkin näyttää kuvaani hänen oman ikänsä tietäville kavereilleen saa hän aina selitellä, että olen kyllä kohta kolmekymppinen ja ettei hänellä ole tullut kriisivuosia, joiden vuoksi hänen olisi täytynyt hankkia erityisen nuori tyttöystävä.
Älkää kuitenkaan huoliko, siinä missä laihat ihmiset eivät saa koskaan valittaa laihuudestaan eivät nuorenkaan näköiset ihmiset tietenkään saa valittaa ongelmastaan. Kyllä tämä tasapainottuu!
Ongelma onkin siis vaan se, että olen perusmuodoltani kitukasvuinen puutarhatonttu, jolla on se iso pää. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö saisi juonteita, sillä niitä kyllä tulee ihan niinkuin muillekin ikäisilleni alkaa tulla. Suojaudun auringolta todella tehokkaasti, eli ehkä niitä on melko maltillisesti, mutta otsassa alkavat jo ensimmäiset ilmejuonteiden jättämät pysyvät jäljet näkyä ja väsyneinä aamuina silmienkin ympärillä näkyy pieniä uurteita.
Siinä missä muut kolmekymppiset ihmiset menevät aamulla jännityksellä peilin eteen peläten uusia ryppyjä juoksen minä sinne lähes innolla jännittämään, näyttäisinkö vihdoin tänäaamuna vanhemmalta. En minä niitä ryppyjä niin odota, mutta jos ne saavat aikaan sen, että voisin vihdoin lakata kantamasta henkkareita mukanani niin olisin aika valmis siihen jo pikkuhiljaa.

Tällä hetkellä suurin kriisin ja pohdinnan aiheeni onkin se, mitä tapahtuu, kun vanhenen tästä vielä kymmenisen vuotta. Pysynkö nuoren näköisenä hyvällä tavalla, vai saanko edelleen vaan lisää ryppyjä ja juonteita sillä seurauksella, että näytän nelikymppisenä vain ennenaikaisesti rupsahtaneelta 28-vuotiaalta? Veikkaan, että niin tässä nimittäin lopulta taitaa käydä.
Tämä on niitä aiheita, joihin ei saa pyytää sympatiaa yhteiskunnassa, jossa tavoittellaan nuorekasta ulkonäköä. 
Tahtoisin kuitenkin kysyä, onko lukijoideni joukossa muita saman ongelman kanssa painivia ja kuinka selviätte sen kanssa?

Kommentit (108)

  1. NarnianGirl

    En näemmä olekaan kommentoinut tätä, mutta aihepiiri on tuttu. 'Kärsin' koko nuoren aikuisikäni tuosta nuorekkuudesta, siis ei-vakavasti-otettavuudesta. Muistan täyttäneeni 30, kun eräässä etelän maassa yksi matriarkka luuli minua teinitytöksi…
    Siitä nuorekkuudesta kuittailua olenkin saanut kuulla usein, en tiedä, onko syynä halu ilkeillä – vai kateus 'hyvistä geeneistä'.. Rupsahtanut en tahdo olla, mutta odottelen sitä iän tuomaa arvokkuutta.. Hiuksia en aio leikkauttaa lyhyiksi enkä muutenkaan omaksua mitään tätityyliä, joten näytän edelleen kai teinitytöltä (ikää jo yli 40..)

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *