Ostolakossa-kosmetiikkablogi
Ostolakossa-kosmetiikkablogi

Ihana, pelottava tulevaisuus

Lontooseen vaihtoon lähteminen on ihanaa, mahtavaa, jännittävää, hurjaa, pelottavaa ja jopa kamalaakin kaikkia yhtäaikaa. Olen jotenkin aivan täynnä tunteita koko asian kanssa. Niin täynnä, että eräänä epävarmana päivänä koin ihan totaalisen break downin.
Alunperin Lontooseen lähtö (tai sydämessäni oikeastaan paluu) on ollut minulle asia, jota en ole malttanut odottaa. On ollut ihana ajatus päästä takaisin kaupunkiin, jonka jotenkin vaan aina sydämessään tuntee omaksi kodikseen. Ajattelin kokoajan, että kaikki järjestyy hyvin ja helposti ja hei, aikaahan on vielä vaikka kuinka järjestellä asioita mielensä mukaiseksi. Sain koulultani vahvistuksen vaihtoon lähdöstä ja olin aivan innoissani. Lontoo, here I come.
Sitten tuli kesä ja sain sen ajaksi määräaikaisen soluhuoneen, jonne kannoin tavarani. Yksityiselämän puolella oli takana ensimmäisen lukuvuoden ajalta yksi parisuhde, joka ei ollutkaan mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan ja yhtäkkiä olin itäkeskukselaisessa soluhuoneessa kaikkine tavaroineni. Itketti ja nauratti, mutta etupäässä kuitenkin nauratti.
Määräaikainen kesähuoneen soppari loppuisi elokuun lopussa, mikä olisi juuri sopiva aika sille, että lähtisin syyskuun alkupuolella vaihtoon. Tai näin minä kuvittelin. Tehtyäni sopparin ja muutettuani tavarani sainkin Lontoosta viestiä, että koulun lukukausi alkaisi vasta lokakuussa. Ja ei, HOASin kesäasunnon sopimusta ei kuulemma voisi jatkaa. ”Laita uusi hakemus tulemaan, jos tahdot jostain muualta huoneen.”
Stressasin pitkin kesää kaikkea. Minne kuskaan tavarani elokuun jälkeen? Miten ne edes sinne saan? Kuka auttaa minua? Miten kaikki järjestyy aikataulullisesti? Missä minä sitten nukun Suomessa syyskuussa? Tai minne minä edes muutan Englannissa? Voinko ostaa jo lennon jos en edes tiedä, minne muutan? Mieleni oli niin täynnä kysymyksiä ja epävarmuutta, ettei tosikaan.
Lontoon vaihto vaati paperihommien tekoa eikä kaikki aina tuntunut menevän putkeen. Koulu oli ilmoittanut alunperin, että he ovat siirtymässä sähköiseen hakujärjestelmään ja odottelin keväällä sieltä viestiä. Sitten sainkin yhtäkkiä viestiä omalta koulultani, että kyse oli väärinkäsityksestä ja että haku hoidettaisiin vanhalla tavalla ja olisi mahtavaa, jos voisin parissa päivässä toimittaa kaikki tarvittavat dokumentit ja kirjeet Lontooseen. Asia nauratti, mutta ajattelin, että jos vaihtoni olisi siitä kiinni niin hoitaisin sen saman tien. Olihan kyse sentään useasta kuukaudesta Lontoossa.
Sitten sain kesällä tosiaan kuulla, että vaihto olisikin melko lyhyt syyslukukauden myöhäisen alkamisajankohdan vuoksi. Ja että minun täytyisi toimittaa kaikki dokumentit uudelleen sähköisten hakemusten tietokantaan, jota en taistelusta huolimatta saanut toimimaan. Ja että koulu ei tosiaankaan auttaisi pätkääkään asunnon hankinnassa (tähän olin tosin jo varautunut). Ja että vaihto vaikutti niin lyhyeltä, ettei ollut varmaa, kelpaisiko se edes Erasmus-vaihdoksi. Yhtäkkiä kaikki tuntui saakelin epävarmalta, hankalalta ja monimutkaiselta. Luokkakavereillani oli koulu alkamassa ja mietin vaan, että voisinko minäkin aloittaa lukuvuoden normaalisti muiden kanssa ja mennä vaan sieltä, missä aita on matalin ja olisiko minun ihan oikeasti pakko vaan tehdä tämä kaikki CV:ni takia. Tuntui turhauttavalta, että laittaisin koko elämäni Suomessa sekaisin ihan vaan parin kuukauden vuoksi. Suoraan sanottuna vitutti.
Yhtenä iltana kaikki sitten vaan alkoi tuntua ihan ylivoimaisen kamalalta. Tuntui, ettei elämässä ole mitään kiintopistettä ja kaikki se, minkä piti olla jännää ja seikkailua olikin vaan pelottavaa ja inhottavan epävarmaa. Lopulta Virve kakskytseittemän vee päätyi soittamaan äidilleen pillittäen, ettei tahdo lähteä minnekään vaan haluaa vaan jäädä kotiin peiton alle jos sellainen koti kohta edes vaan enää olisi olemassa jossakin. Kaikki tuntui ihan kamalalta ja hankalalta enkä halunnut lähteä minnekään. Olin nauttinut töissä laivalla olosta, sillä olin saattanut paeta sinne elämäni realiteetteja ja elää omassa laivakuplassani paossa muulta maailmalta, mutta sieltä poistuttua totuus iski vasten kasvoja. En ollut koskaan soittanut äidilleni tällaista parkupuhelua, joten minua jopa hieman hävetti.
En ehdottomastikaan ilmaise tätä vanhemmilleni tarpeeksi, mutta minulla on aivan loistavat vanhemmat ja mitä enemmän minulle tulee ikää, sitä enemmän olen tajunnut myös arvostaa heitä enkä ottaa kaikkea heiltä saamaani itsestäänselvyytenä. He ovat ihania, suurisydämisiä ja minulle aina niin avuliaita ja minua tukevia, että en voisi parempaa toivoa. Nykyään olen jopa huomannut, että haen lähes poikkeuksetta heiltä avun ja neuvot kaikkiin tilanteisiini niin työelämässä, parisuhteissa kuin monissa muissakin asioissa. He antavat mielettömän mahtavia neuvoja ja silloin kun heillä ei ole tarjota oikeaa ratkaisua, osaavat he silti antaa minulle apuvälineitä sen tekemiseen.
Tälläkin kertaa äiti auttoi. Muistutti minua, miksi Lontoo on ollut minulle niin tärkeä juttu ja että kaikki kyllä järjestyy. Kertoi, että he kyllä auttavat ja sai minut itseni ryhdistäytymään ja pistämään asiat ruotuun. Sai minut tajuamaan, että eihän tässä ole mitään hätää, kaikki kyllä hoituu. Muistutti, ettei minun tarvitse stressata sitä, etten ehkä osaisi Lontoossa kemiaa tarpeeksi ja saisin huonoja arvosanoa. Sehän on vain paperi, jonka numeroista harva työnantaja tulisi välittämään valmistuttuani ja ollessani jo varustettu erittäin monipuolisella kymmenen vuoden työkokemuksella alasta. Who cares, mene sinne, ota ilo irti, kysele paljon ja nauti! Se on sinun kaupunkisi!
Sen jälkeen olen lakannut stressaamasta. Olen kohta koditon niin Suomessa kuin Lontoossakin, mutta luotan siihen, että kaikki hoituu. Aina kaikki järjestyy. Nyt minulla on muuttoauto vuokrattuna huomiselle, tavarat lähdössä varastokoppiin ja muuttoapuna vanhemmat ja veljeni perhe. Kuinka rakas ja tärkeä oma perhe onkaan ja kuinka onnekas olenkaan, että omani on niin ihana!
”Rohkeus ei oo sitä ettei pelota vaan et uskaltaa hyppää vaikkei tiedä säilyykö elossa.”  -Cheek, Äärirajoille

Kommentit (21)

  1. intootje

    Jos mitä on oppinut kun ikää karttuu ja pitkään ulkomailla asuneena niin just tuota asennetta, että loppujen lopuksi kaikki aina järjestyy. Tsemppiä sulle ja aivan varmasti kaikki järjestyy 🙂

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *