Tämän vuoksi vaaka ei kuulu minimalistiseen elämääni

Minimalistiseen elämääni kuuluu, että säilytän vain ja ainoastaan asioita, jotka joko tekevät minut onnelliseksi omistaa  tai jotka on hyvin hyödyllistä omistaa, koska niitä tarvitsee (esim. työkalut, tietyt paperit). Yksi asia, jolle olenkin antanut kyytiä, koska se ei missään tapauksessa ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi on vaaka.

Olen käynyt vaa’alla viimeksi vuonna 2013. Sen jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että olen yksinkertaisesti vain paljon onnellisempi ilman vaakaa, sillä siinä näkyvä numero ei tuo elämääni mitään sellaista, mikä saisi minut erityisen iloiseksi – ellen sitten ole väkisin ensin tuskailun kautta yrittänyt saada lukemaa alemmas ja ole hetkellisesti tyytyväinen pienempään lukuun. Mitään pysyvää onnea vaaka ei kuitenkaan ole koskaan elämääni tuonut.

Ostolakossa en omista vaakaa

Nuorempana tuskailin painoni kanssa paljon. Olin aina sitä mieltä, että olisin parempi, jos olisin ne ratkaisevat viisi kiloa laihempi. En tiedä, kuinka kuvittelin asioiden sen myötä muuttuvan paremmiksi, sillä taatusti en ainakaan olisi löytänyt elämäni miestä, jos ne viisi kiloa olisivat olleet hänelle niin ratkaiseva juttu eikä niillä viidellä vähentyneellä kilolla olisi saanut unelmien työpaikkaa tai opiskelupaikkaakaan. Ne eivät vaikuttaneet ystävyyssuhteisiin tai ylipäätään mihinkään elämässäni oikeasti tärkeään.

Ehkä kuvittelin niiden tuovan itsevarmuutta, jonka myötä muut asiat onnistuisivat, mutta tosiasiassa niiden kilojen miettiminen toi päin vastoin vain epävarmuutta.

Ostolakossa en omista vaakaa

Tosiasiassa nimittäin ainoa juttu, mihin ne viisi mieltä kaihertavaa ”ylimääräistä” kiloa vaikuttivat oli se, mitä itse korvieni välissä tunsin. Siihen ne vaikuttivat paljon. Kun tunsin, että olin liian painava, en halunnut laittaa päälle jotain tiettyä vaatetta, uskaltanut puhua jollekin tietylle tyypille tai muutenkaan tuntenut itseäni aina niin hyväksi, sillä koin olevani viisi kiloa liian painava. Uskoin, että elämäni olisi ratkaisevasti erilainen kun vain saisin ne viisi kiloa pois.

Minusta tuntuu, että koko teini-ikäni aina parikymppiseksi asti oli yhtä viiden kilon mielessä vatkaamista. Tavoittelin tiettyä painoa, tein sen eteen asioita ja kontrolloin syömistä, mutta retkahdin liian ankaran dieetin vuoksi aina ja petyin itseeni. Elämä oli jatkuvaa samojen kilojen laihduttelua, koska herkuttelu voitti liian ankaran dieetin aina – ja ankarahan se piti olla, koska muuten homma olisi liian hidasta.

Ostolakossa en omista vaakaa

Kun olin 23 päätin, että lopetan sen ja se päätös piti todella hyvin pari vuotta, kunnes työkaverini alkoivat vouhottaa Painonvartijoista. Homma perustui pisteiden laskuun ja vanhana automaattisena kalorinlaskijana koin Painonvartijoiden pistetaulukot aivan järjettömiksi, kun katselin niitä työkaveriltani. Koin hulluksi, että vaikkapa riisistä sai tietyn määrän pisteitä annokselta, mutta vähän enemmän pisteitä käyttämällä niitä sai syödä niin paljon kuin halusi.

En uskonut, että homma vain voi millään toimia ja päätin, että lähden kokeilemaan sitä ihan vain todistaakseni, että se on puuta heinää. Sain taulukot työkaveriltani ja pääsin toteamaan, että eihän se ollut mitään puuta heinää, vaan minulle ensimmäistä kertaa elämässäni aivan oikeasti täysin sopiva ja vieläpä hyvin toimiva dieetti.

Ostolakossa en omista vaakaa

Sain ensimmäistä kertaa elämässäni jatkuvia tuloksia ilman, että minulla oli nälkä ja että vaikkapa herkuista tarvitsi luopua. Kuljin joka paikkaan mukanani pieni musta muistivihkoni, johon laskin päivän pisteitä. Sijoitin pisteeni mielitekojeni mukaan ja välillä herkuttelin, välillä taas elin terveellisemmin. Homma oli paljon kivempaa kuin kalorien lasku ja paino putosi hitaasti, mutta yllättävän helposti.

Mistään ei tarvinnut luopua ja kaikki oli vain kiinni valinnoista. Järjestelmä toimi erityisen hyvin laivalla työskennellessä, sillä arkeeni kuului jatkuva pääsy muiden kattamiin salaattipöytiin ja muutenkin erilaisia ruokia oli henkilökunnalle aina ilmaiseksi tarjolla.

Ostolakossa en omista vaakaa

Homma olisi ollut kivaa, jos olisin osannut suhtautua siihen vähemmän neuroottisesti. Pisteiden laskusta tuli kuitenkin todella neuroottista ja lopulta halusin vain kokeilla, voisinko saada painoni nuoruuteni ihannelukuun.

Vedin homman överiksi, kävin väkisin lenkillä ja vaikka en koskaan elämässäni olekaan pakottanut itseäni oksentamaan, kokeilin jopa vatsan kuralle vetäviä laksatiiveja, jotta lopulta hieman jumittamaan jäänyt paino lähtisi taas laskemaan.

Ostolakossa en omista vaakaa

Laihduin viidessä kuukaudessa noin 10 kiloa (noin 54 kilosta 44 kiloon), joista osa tosin tuli nopeasti takaisin kun päätin, että pisteiden lasku ja neuroottisuus saa luvan loppua enkä koske laksatiiveihin. En ollut mukava ihminen pisteitä neuroottisesti miettiessäni. Tämä oli sitä kevättalvea, kun asuin ensimmäistä kertaa Lontoossa.

Halusin vain kerrankin kokeilla, olisinko oikeasti jotenkin ratkaisevasti onnellisempi, jos painaisin 44 kiloa. En todellakaan ollut. Olin raskaampaa seuraa kuin koskaan ja minusta tuntui aivan älyttömän surkealta niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ei toki sillä, etten edelleen mielelläni painaisi 44 kiloa, mutta totuushan on se, ettei minulla olisi 44 kiloisena nykyistä parisuhdetta, työtä tai muutenkaan nykyistä, minut hyvin onnelliseksi tekevää elämääni, sillä minulla ei olisi ollut voimia niihin eikä kukaan olisi jaksanut katsoa tyyppiä, joka alkaa itkeä, kun ruokaan lisätään liikaa öljyä. Joskus pitää priorisoida, mitkä asiat elämässä ovat tärkeämpiä ja minulla onnellisuus menee ulkonäön edelle.

Ostolakossa en omista vaakaa

Olen vain 156 pitkä ja minulle luonnollisin paino on jo vuosia ollut noin 50 kiloa. Sillä paikkeilla se on teinistä asti ollut ja sihen se aina suurinpiirtein asettuu. Nykyään en tiedä, paljonko painan, sillä en tosiaan ole käynyt vaa’alla sitten vuoden 2013. Sanon kuitenkin aina, että 50 kiloa, sillä suurinpiirtein tämän kokoinen olen aina ollut.

Minulle riittää nykyään, että näen peilistä, miltä näytän. Olen normaalipainoinen, joten en näe mitään tarvetta tietää tarkkaa lukua. Arvelisin painon seilaavan 48-52 kilon välillä, mutta tarkalla luvulla ei ole ollut minulle mitään väliä.

Ostolakossa en omista vaakaa

Yksikään niistä saavuttamistani asioista, joista olen oikeasti kiitollinen ja onnellinen elämässäni ei ole ollut kiinni siitä, ”jos vain olisin sen pari kiloa laihempi”. Kaikki, mistä olen kiitollinen ja jokainen hyvä asia, jotka minulle on tapahtunut on tullut luokseni, koska en ole keskittynyt miettimään, voinko tehdä sen tai olenko siihen tarpeeksi hyvä koska painan tämän verran. 

En mieti painoani nykyään oikeastaan koskaan. En jaksa keskustella kenenkään kanssa painoasioista, sillä minulla ei ole niihin mitään sanottavaa. Olen miettinyt niitä vuosien varrella jo aivan tarpeeksi.

Kannustan toki mielelläni tuttujani, jotka saavuttavat huikeita muutoksia elämäntavoissaan ja sen myötä heittävät heitä vaivanneelle ylipainolle hyvästit, mutta en jaksa yhtäkään normaalipainoisten ihmisten ”oi voi, vitsit kun oon lihonu, pitäis laihduttaa” -keskustelua. Vaikenen ja vaihdan vain puheenaihetta helposti.

Ostolakossa en omista vaakaa

Ehkä se on kliseisesti myös ikä, joka auttaa ottamaan rennommin oman kehonsa kanssa. Olen antanut itselleni luvan olla hyvä juuri tällaisena. Tottakai voisin olla timmimmässä kunnossa ja varmasti voisin olla tyytyväisempi tiukempaan vatsaan tai kapeampiin käsivarsiin, mutta elämässäni on niin paljon muita juttuja, etten vain ole kiinnostunut antamaan noille asioille päästäni tilaa.

Minulla on todella hyvä olla näin ja uskon muutenkin, että itsevarmuus kaunistaa, kun itsensä vain kantaa varmasti. Minulla voi olla todella hyvä olo kroppani kanssa, mutta tiedän, että jos menisin vaa’alle ja se yhtäkkiä kertoisikin minun painavan 55 kiloa, muuttuisi oloni täysin. Vaa’an numerot tekevät juuri sellaisia temppuja mielelle, joten mielummin vältän koko puntaria.

Ostolakossa en omista vaakaa

Olen ollut toista viikkoa kipeänä eikä ruoka ole maistunut kunnolla, joten mietin juuri eilen, että tänään minulla on sellainen olo, että olen laihtunut ainakin kaksi kiloa. Enhän minä varmastikaan ole, mutta minusta tuntui siltä ja oman hyvinvoinnin kannalta tärkeintähän on yleensä juuri se, miltä itsestään tuntuu.

Vaa’attomassa elämässä parasta onkin, että voi niin helposti vain asettaa mielensä haluamalleen taajuudelle eikä elämässä ole enää niitä päiviä, joina tuntui tosi hyvältä, kunnes sattui menemään vaa’alle ja huomasi, että painaakin enemmän kuin luuli, ja koko päivä, viikko tai jopa kuukausi menee pilalle. Minulla oli ennen niitä päiviä.

Voin toki edelleen ajatella, että näytin laihempana paremmalta, mutta se ei muuta sitä ajatusta, että minulla on nyt täysin hyvä olla itseni kanssa. Ehkä ero on siinä, että vuosien myötä olen oppinut ymmärtämään paremmin sen, ettei tietynlainen vartalo riitä saavuttamaan onnellisuutta.

Ostolakossa en omista vaakaa

Millainen suhde teillä on vaakaan ja vartaloonne?

Lue myös:
5 erilaista taktiikkaa tavaroiden vähentämiseen
Minimalismihaaste opettaa minulle joka päivä jotain uutta itsestäni
Kysy itseltäsi tämä tärkeä kysymys ennen kuin alat vähentää tavaroitasi

Kommentit (8)
  1. En omista vaakaa, enkä käy koskaan missään vaa’alla, peili ja farkut saa olla mittapuuna jos joudun välillä keventämään ruokavaliotani ja lisäämään liikuntaa.

    1. Kuulostaa täydelliseltä! 🙂

  2. Vaakaa ei löydy meiltäkään kotoa, eikä onneksi edes lähipiiristä niin ei tule itseään punnittua toisin kuin minäkin juuri teininä tein ja ravasin vaa’alla lähes päivittäin, vaikka aina olenkin ollut luonnostani hoikka, enkä ikinä tosissani laihduttanut, mutta oli minullakin teininä sellainen kausi, kun ihannoin anorektisen laihoja vartaloita ja surffailin netissä pro-ana sivustoilla. Mullakin varmaan lähemmäs kymmenen vuotta siitä, kun olen viimeksi puntarille noussut ja se on kyllä tosiaankin vapauttavaa, paljon enemmän kroppani kunnosta mulle kertoo peilikuva ja se, että mahdun edelleen saman kokoisiin vaatteisiin kuin aina ennenkin (ja itseasiassa elämäntapamuutoksen myötä täytyy vissiin kohta hankkia kokoa pienempiä housuja, kun keskivartalolta on sulanut senttejä). Ainoa kerta, jolloin vaa’attomuus oli pieni ongelma oli, kun kävin yksityiseltä ihotautilääkäriltä hakemassa Roaccuttan-kuurin, joka määrätän painon mukaan. Silloinkin vaan sitten heitin sellaisen arvion, että lisäsin muutaman kilon siihen painoon, minkä tiesin joitakin vuosia sitten painaneeni…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *