Eka kerta ja sen kamaluus

Tulin tiistaina koulusta kotiin täällä Lontoossa ja selailin matkalla Facebookin newsfediäni. Sivu täyttyi kuvista iloisista koulukavereistani Suomessa, jotka olivat päässeet ensimmäistä kertaa estenomiopintojensa aikana laboratorioon valmistamaan tuotteita. Kaikilla näytti olleen mukava päivä ja kuvissa näkyi iloisia ja innokkaita oppilaita.
Olisipa minunkin ensimmäinen laboratoriokokemukseni ollut yhtä nautinnollinen…
Ironista kyllä pääsin itsekin ensimmäistä kertaa laboratorioon juuri tuona samaisena päivänä. Minun ja suomalaisten luokkakavereideni kokemuksessa oli vaan se ero, että heidän tiedostettiin olevan hommissa ensimmäistä kertaa ja se taatusti otettiin huomioon työskentelyssä ja ohjaamisessa. Minut heitettiin hommiin ihan kylmiltään, sillä Lontossa luokkakaverini ovat työskennelleet laboratoriossa jo aiemmin ja osaavat hommat.
Eikö sinulla ole omaa labratakkia? Kaikilla täytyy olla!” totesi opettaja. 
Ei, ei minulla ole, sillä en ole koskaan ennen ollut laboratoriossa enkä tiennyt, että minulla täytyisi itselläni olla sellainen omasta takaa. Me emme Suomessa ole niin paljon labrassa, joten kukaan ei ole koskaan sanonut, että minulla täytyisi olla täällä oma… meillä taitaa olla labrassa yhteiset…
”Tällä viikolla saat käyttää kertakäyttöistä takkia, mutta ensiviikolla sinulla on oltava oma.”
”Okei… Mistäköhän sellaisen voisi ostaa?
”En tiedä. Kysy luokkakavereiltasi.”
Tätä positiivista keskustelua seurasi labrahommien aloittaminen. Opettaja oli heijastanut screenille äkkiä reseptit ja kaikki tiesivät heti, mitä lähteä tekemään ja ympärilläni alkoi kuhina. Minä raasu en edes tiennyt, mitä minun pitäisi tietää! Kerroin opettajalle, etten ole koskaan ollut labrassa enkä tiennyt, mitä minun tulisi tehdä. ”Tee faasi A ohjeiden mukaan, sitten faasi B ja sitten yhdistät ne ja teet loputkin ohjeiden mukaan.
Okei… mutta en edes oikein tiedä, mitä instrumentteja minun pitäisi käyttää ja miten.
Katso, mitä muut tekevät ja mitä he ottavat ja tee samalla lailla. Parisi on varmaan ollut labrassa aiemmin?
Availin kaappeja ja koitin tähystellä tohinassa muiden oppilaiden pöydille nähdäkseni, mitä he ovat keränneet. En edes tiennyt, mitä voisin etsiä ja jos löysin jotain sellaista, mitä muillakin oli, että mihin sitä edes käyttäisin tai miten. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin teki mieli parkua. Ja jos nyt vieläkin rehellisempiä ollaan, niin se ei todellakaan ollut kaukana.
Onneksi luokallani oli toinenkin vaihto-oppilas ja meistä oli tämän slovenialaisen opiskelijatytön kanssa sanattomasti tullut parit kaikessa, sillä ketään luokkatovereistamme tai opettajistamme ei ole millään tasolla kiinnostanut liiemmin tehdä tuttavuutta kanssamme. (Korjaus: Tänään minulta kysyttiin erään opettajan toimesta ensimmäisen kerran, miltä opiskelu täällä on tuntunut.) Labraparini on onneksi viimeisen vuoden opiskelija ja kokenut noissa hommissa, joten saatoin tukeutua häneen ja saada häneltä apua. Olen kuitenkin tottunut olemaan itsenäinen, osaava ja oma-aloitteinen opiskelija, joten tuntui turhauttavalta kokoajan kysellä, että mitä pitäisi tehdä ja miksi.
Olisi ollut melko mukavaa, jos joku olisi vaikkapa nopeasti näyttänyt minulle, miten homma toimii. Opinhan minä tuossakin, mutta olisi ollut varmempi olo. Opettaja kävi toki muutamia kertoja varmistamassa, että homma sujuu, mutta kyllä minulla oli suurimman osan aikaa erittäin typerä olo. Kiitos labrapartnerini, saimme homman rivakasti valmiiksi ja kaikki sujui hyvin ilman suurempia hasardeja. Valmistin ensimmäistä kertaa elämässäni siis kosteusvoiteen ja ensiviikolla homma varmasti sujuu jo paremmin. 
Fiilikset koulun suhteen ovat muutenkin olleet vaihtelevat. Olen ollut innoissani päästessäni opiskelemaan, mutta on jotenkin hassua, ettei ketään oikeastaan kiinnosta meidän vaihtareiden paikallaolo. Ymmärrän sen isoissa yliopistoissa ja isoilla luennoilla, mutta meidän pieni ryhmämme on parinkymmenen oppilaan tiivis porukka ja kyllä minä ainakin kuvittelisin, että jos luokallemme Suomessa tulisi vaihto-opiskelija, tekisimme tuttavuutta hänen kanssaan kyselemällä häneltä hänen taustoistaan yms. ja opettaja saattaisi välillä kysellä, että miten hänen koulussaan on jotakin asiaa opetettu tai onko opetettu ja pysyykö hän luennoilla perässä. Ja ihan yleisesti kannustaa luokkakavereita ottamaan vaihtaria hommiin mukaan vaikkei tässä enää ala-asteella ollakaan.
Tämänpäiväistä ohimennen heitettyä kysymystä lukuunottamatta ketään ei siis tosiaankaan ole tuntunut kiinnostavan läsnäolomme. Ensimmäisenä päivänä opettajamme heijasti luokan eteen päivän agendan ja siinä mainittiin vaihto-opiskelijoiden esittäytyminen. Opettaja pyysi meitä kertomaan itsestämme äkkiä parilla lauseella ja kun me kaksi lopetimme, totesi hän vaan, että no niin, nyt se on tehnyt kun kerran piti tehdä ja nyt päästään ohjelmassa eteenpäin. Tulipa tervetullut olo. Pari muuta opettajaa on vain varmistanut, että kuinka nimeni sanotaan (tällä hetkellä olen täällä näköjään kaikissa papereissa vaan ”Vi” kun menin sanomaan, että ei tarvitse yrittää sanoa Virve vaan tuo riittää), mutta ketään ei ole kiinnostanut yhtään sen enempää kuulla mitään yhtään mistään asioistani.
Viihdyn tällä kuitenkin hyvin eikä minulla ole mitenkään ulkopuolinen olo. Minulla on seuranani tosiaan toinen vaihtari ja olen muutenkin melko itsenäinen ja epäsosiaalinen suorittaja, joten en edes jaksa tyrkyttää itseäni muiden seuraan. Juttelen kyllä muille tilaisuuden tullen, mutta ei minua kiinnosta väkisin tehdä tuttavuutta jos toisiakaan osapuolia ei liiemmin kiinnosta.
Kun tulin tuon aluksi kuvatun labrapäivän jälkeen kotiin, oli minulla hyvin sekavia tuntemuksia koulun suhteen. En kuitenkaan jaksanut kiukutella asiasta, sillä haluan ajatella, etten ole täällä vain saadakseni hyviä numeroita (joilla ei ole mitään väliä loppuelämäni kannalta) vaan oppiakseni  ihan oikeita asioita, joita tarvitsen elämässäni myöhemmin. 
Opin toimimaan labrassa, mutta ennen kaikkea opin, miltä tuntuu joutua kylmiltään mukaan tilanteeseen, jossa homma on kaikilla muilla hallussa ja olla itse ulkopuolinen. Opin, etten kuollut ja että minulla on kykyjä selvitä tuosta tilanteesta ja ettei se ole niin vakavaa, vaikka joutuu kysymään jatkuvasti eikä osaa. Kaikki tuollaiset tekijät vahvistavat omaa itseluottamusta ja loppujen lopuksi auttavat vain selviämään paremmin muissakin elämäntilanteissa kuin kosmetiikkalaboratorioissa. Jälkikäteen voi aina ajatella, että selvisinhän minä silloinkin ja ettei tämä nyt ole niin paha tilanne.
Sain myös muistutuksen muiden huomioinnista. Olisin itse kaivannut tuossa tilanteessa neuvoja ja apuja enemmän ilman, että minun täytyi olla niitä kokoajan kärttämässä ja työelämän kannalta tuo oli erittäin hyvä konkreettinen esimerkki siitä, kuinka tärkeää on, että kun työpaikalle tulee uusi työntekijä, ottaa hänet oma-aloitteisesti huomioon varmistellen, että hän tietää, mitä tehdä ja mitkä ovat paikan käytännöt.
Opiskelu siis maittaa edelleen ja hyvä niin, sillä luennoilla perässäpysyminen ja asioiden ihan oikea sisäistäminen ovat vaatineet välillä yötä myöten pänttäämistä ja vaikeiden lauserakenteiden ja kokonaisten konseptien kääntämistä, sisäistämistä ja kykyä muistaa asian selittämiseen vaadittava terminologia myös englanniksi. Helppoa tämä ei todellakaan ole ollut, mutta olen silti kiitollinen, että sain tämän tilaisuuden ja onnellinen, etten luovuttanut matkalla tänne, vaikka mieleni hieman välillä tekikin.
Ihanaa lähestyvää viikonloppua kaikille! Muistakaa, että välillä on ihan jees olla hieman pihalla ja kysyä, jos ei ymmärrä. Tyhmä on se, joka ei kysy, sillä tyhmäksi hän myös kysymättömyyden myötä jää!
Kommentit (36)
  1. Samettitassu
    16.10.2014, 16:30

    Ompas ankeaa suhtautumista! Juroina pidetyt suomalaiset ainakin lukiokokemusten perusteella, ovat ottaneet hyvin vastaan vaihto-oppilaat niin oppilaiden kuin opettajienkin toimesta. Esimerkiksi englannin lausuntakurssilla ollut oppilas piti esitelmän miten pitää esitelmä 😀 Jenkit kun ovat niin luontevia tuossa esiintymisessä ja sitä heille ilmeisesti enemmän opetetaan kouluissa.

    1. Näin minäkin olen Suomessa kokenut, että olemme jotenkin vieraanvaraisempia olleet. 🙂

  2. Tästä postauksesta tuli todella tuttu fiilis. Ihan kuin omaa vaihtarireissuani kuvailisit. Se on ihan totta, että siinä tulee melkein itku, kun kaikilla muilla on homma hallussa ja itse on ihan hukassa mitä pitäisi tehdä, eikä opettajilta heru apua. Mutta kummasti se lisää lopulta itsevarmuutta, kun sellaisista tilanteistakin selviää jokseenkin voittajana.

    1. Totta, itse otan nuo tulevat labrakäynnit viikottaisina henkisinä nyrkkeilymatseina joista aion selvitä voittajana. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *