Uskallatko käydä epämukavuusalueella?

*Sis. mainoslinkkejä

Myönnetään, olen jo pitkään ollut mukavuus edellä treenaaja. Vaikka haluan että harjoitus tuntuu kropassa ja teenkin treenin aina siihen keskittyen, silti harvemmin suoranaisesti haastan itseäni äärirajoille. Teen kyllä salilla liikkeitä niin kauan että lihaksissa tuntuu, mutta harvemmin nostan sykkeitä siltikään kovin korkealle. Aikanaan kilpaurheillessa tilanne oli hyvin eri ja vielä myöhemminkin spinningiä harrastaessani vein itseäni jatkuvasti äärirajoille. Tiedän siis sen, miltä tuntuu olla totaalisen loppu harjoituksen jälkeen ja jopa oksennuksen maku suussa. Näin jälkikäteen mietittynä tuosta oli kyllä terveellisyys kaukana, mutta noinhan todella moni treenaa. Ymmärrän ettei treeneistä välttämättä saa mitään irti, ellei sitä tee kaikki tai ei mitään asenteella. Joskus tosiaan itsekin noin ajattelin, enkä edelleenkään sano, etteikö itsensä haastaminen ja epämukavuusalueelle meneminen tekisi välillä hyvää. Tätä olen itse asiassa jonkin verran miettinytkin, että kaipaisinko kuitenkin treeneihin hieman lisää räjähtävyyttä tasaisen puurtamisen sijaan? Olenko liian pitkään mennyt mukavuusalueen sisäpuolella, jonka vuoksi välillä jopa kärsinyt aikamoisesta kyllästymisestä sekä motivaatiopulasta?

Ymmärrän, että kehitys tapahtuu epämukavuusalueella. Enkä ole aikoihin treenannutkaan kehitykseen tähtäävästi, vaan ennemminkin kuntoa ylläpitäen. On ollut kiva treenailla sykkeet tietyllä tasolla ja lenkitkin olen vetänyt varmaan viimeiset pari vuotta samaan tahtiin, kutakuinkin 10 km tuntivauhdilla. Tiedän että kestävyyskuntoni on hyvä, mutta räjähtävä kunto puolestaan huomattavasti heikompi. Se taas johtuu nimenomaan siitä, etten edes muista koska olisin viimeksi sprintannut täydet piipussa sitten viime viikon? Viime viikolla tein tosiaan treeniä, jollaista en muista vuosiin tehneeni. Treeni oli toiminnallista ja sykkeet kohottavaa. Oli paljon portailla hyppelyä, spurtteja ja kyykkyhyppyjä – treeniä, jollaista en tällä hetkellä harrasta. Ensimmäisellä kerralla olin aivan loppu. Vaikka en sitä treenikumppanille siinä hetkessä myöntänytkään, välillä jopa pyörrytti ja olin aivan omissa maailmoissa. Toisella kerralla treeni menikin jo helpommin ja huomasin heti, miten kehoni selkeästi jo hieman tottui. Tuon jälkeen jäinkin miettimään sitä, miksi olen treenannut niin samalla tavalla jo pidemmän aikaa? Miksi en ole haastanut enää itseäni, vaan ikään kuin jämähtänyt siihen tuttuun ja turvalliseen?

Vaikka en ole luovuttajatyyppiä tai ihminen, joka jättäisi leikin puoliväliin ja pysähtyisi vaikka kesken treenin koska en jaksa, silti huomaan jo pidempään valinneeni mukavuuden ennen haastavuutta. Enkä siis usko että olen missään nimessä ainoa, joka näin toimii. On hyvin tyypillistä pysytellä mukavuusalueella, koska se nyt vaan on huomattavasti miellyttävämpää ja turvallisempaa. Veikkaan myös, että itselläni siihen epämukavuuden tunteen sietämiseen omassa kehossa (tai varmaan ennemminkin mielessä) liittyy jonkinlaista vaikeutta ja se vaatiikin totuttelua. Olen herkkä kivulle sekä muille epämiellyttäville tuntemuksille ja niitähän haastavampi treeni nimenomaan aikaan saa. Vaativa treeni on vahvasti myös pään sisäistä työskentelyä ja se vaatii meiltä enemmän kuin miellyttävä treeni. Mietinkin, että ehkä nimenomaan tuollainen epämukavuusalueella useammin käyminen vahvistaisi myös muilla elämän osa-alueilla epämukavuuden tunteen sietämistä, kuten vaikka stressinsietokykyä? Kenties epämukavuusalueen uhmaaminen lisäisi rohkeutta ja antaisi uskallusta moniin asioihin treenin ulkopuolella? Uskon sen vahvistavan myös itseluottamusta, sillä silloin kun yrittää ja tekee parhaansa, uhmaa myös omaa todellisuutta ja pystyy parempaan kuin on uskonut pystyvänsä. Ja mitä sitten vaikka ei pystyisikään tai voimat loppuisivat kesken? Se että yrittää ja tekee parhaansa, on mielestäni aina merkityksekkäämpää kuin se, onnistuuko täysin siinä, mitä tekee. Yrittäminen on aina parempi asia kuin olla yrittämättä ja luovuttaa.

Treenihousut Röhnisch – House of Brandon* (gift*) / Treenitoppi second hand / Takki Helly Hansen / Kengät Puma

Tällaisia ajatuksia olen tosiaan treenien suhteen viime aikoina mielessä pyöritellyt. Liian pitkään jatkunut tasainen treenisykli on nyt katkaistava ja haluan aloittaa itseni haastamisen – epämukavuusalueelle uskaltautumisen vaikka se miten pelottaisikin. Haluan haastaa itseäni kohti jotain uutta ja kehittyä. Kehityksellä en kuitenkaan tarkoita niinkään ulkoista kehitystä, vaan fokus on enemmänkin siellä kunnon sekä samalla myös henkisen puolen kehittämisessä. Ehkä epämukavuusalueella useammin piipahtaminen tuo minunkin elämääni jotain lisäarvoa? Jos ei muuta, niin ainakin tunnetta siitä että minä pystyn, voin ja kykenen.

Olisikin mielenkiintoista kuulla, miten te säännöllisesti epämukavuusalueella treenaavat koette tuon tavan treenata? Onko se antanut jotain lisäarvoa elämään noin muutenkin, vai mitkä asiat teitä motivoivat epämukavuusalueelle?

Kuvat: Iines / edit: minä