Terve itsenäisyys ihmissuhteissa
Olen aina kokenut olevani hyvin itsenäinen. Jo pienestä pitäen olen ottanut vastuuta, tehnyt paljon omia juttuja ja 16-vuotiaana muutettuani pois kotoa vastuu omasta elämästä oli entistä enemmän omilla harteillani. Näin jälkeenpäin ajateltuna mietin, ettei 16-vuotiaan kuuluisi vielä ottaa niin paljon vastuuta kuin itse otin ja siis halusin ottaa. Minulla oli tuolloin vaan aivan suunnaton tarve aikuistua ja lentää pois kotipesästä. Vielä tänäkin päivänä olen hyvin itsenäinen – välillä jopa toivoisin, että olisin sitä vähemmän. Olen todella vähän riippuvainen muista ihmisistä ja ahdistun herkästi jos joku toinen onkin minusta riippuvainen. Takertuvat ihmiset ovat oikeastaan pahinta, mitä tiedän enkä voisi koskaan kuvitella seurustelevani ihmisen kanssa, joka haluaa tehdä kaiken yhdessä kauppareissuista salilla käymiseen. Myös ystäväpiirissä sellaiset takertuvat ”tehdään kaikki yhdessä” ihmiset ahdistavat enkä oikeastaan kykene tuollaisen ihmistyypin kanssa läheisempään ihmissuhteeseen.
Toisaalta samaan aikaan kun olen itsenäinen, olen esimerkiksi parisuhteessa herkästi omat tarpeet laiminlyövä osapuoli. Olen oivaltanut tämän vasta oikeastaan terapian myötä, kun ihmissuhteita on tullut käytyä enemmän läpi. Aikaisemmin en osannut kiinnittää tuohon edes huomiota mutta todellisuudessa teenkin sitä etenkin tilanteissa, joissa pelkään tai jännitän toisen ihmisen reaktiota. Toisaalta jotta tuo tyylini toimia astuu voimaan, tulee vastakappaleen olla nimenomaan riittämättömyyden tunnettani korostava osapuoli eli ihminen, jonka silmissä en tietyllä tapaa koe tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Myös ihminen jonka edessä en tule kuulluksi tai uskalla ilmaista omia tarpeitani on tällainen, joka vahvistaa minussa omien tarpeideni laiminlyöntiä. Itse asiassa hyvin usein saatamme ylipäänsä reagoida eri tavoin erilaisten ihmisten kanssa. Toiset ihmiset vahvistavat tunnelukkojamme, kun taas toiset heikentävät niitä.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi tärkeää säilyttää oma itsenäinen ja erillinen minänsä kaikissa ihmissuhteissa. Se, ettei rakenna elämäänsä tai suunnitelmiaan toisen varaan ja anna muiden ihmisten määritellä sitä kuka olen, on edellytys terveelle itsetunnolle. Parisuhteessakin oma tila ja se, että voi tehdä suunnitelmia myös irrallaan toisesta on hyvin tervettä. Kuitenkin monelle, jotka omaa kietoutuneisuuden tai riippuvuuden tunnelukon saattaa olla hyvin vaikeaa olla vaikka yksin tai sinkkuna. Parisuhteessa vaaditaan toiselta ihmiseltä jatkuvaa läsnäoloa ja sitä, että päivittäin tehdään mahdollisimman paljon yhdessä. Usein tällainen käytös juontaa juuriaan siitä, että lapsena on jäänyt vaille huomiota ja vanhempien tukea. Olo on itsekseen epävarma ja jotta itsensä voi tuntea kokonaiseksi, rinnalle kaivataan toista ihmistä antamaan sitä kaivattua varmuuden tunnetta. Pahin tilanne tällaiselle epäitsenäiselle ihmiselle lienee se, ettei kumppani tyydytä tuota kaipuuta saada jatkuvaa toisen läheisyyttä ja huomiota, jolloin se tunne siitä ettei kukaan kuule minua vahvistuu.
Tietenkin on luonnollista, että parisuhteen alkumetreillä yhdessä ollaan paljon ja silloin saatetaan herkästi hukata minä ja sinä jolloin ollaankin yhtäkkiä kaikessa me. Ainakin oman kokemukseni perusteella suhteen edetessä tuo kuitenkin muuttuu ja siinä kohtaa sillä on merkitystä, millainen oma suhde itseen on. Toisaalta liiallinen itsenäisyyskin voi olla huonosta. Usein itsenäisyyteen kun liittyy myös tietynlaista itsekkyyttä, joka saattaa aiheuttaa parisuhteesssa ongelmia. Kun enää ykkössijalla ei olekaan ne omat tarpeet vaan myös toinen ihminen tulee ottaa huomioon. Välillä mietin kuinka outoa onkaan jossain kohtaa jälleen jakaa elämänsä jonkun toisen kanssa kun nyt on niin tottunut siihen, että saa tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa koskaan kysymättä toisen mielipidettä asiaan. Mutta ehkä nämäkin ovat sellaisia luontaisesti muovautuvia asioita siinä kohtaa, kun parisuhde on ajankohtainen.
Sellaisia ajatuksia itsenäisyydestä ihmissuhteissa. Herättääkö aihe teissä tunteita tai mietteitä? Koetteko olevanne ihmistyyppinä itsenäisiä vai epäitsenäisiä?
Kuvat: Iines / edit: minä
Monella suomalaisella on sellainen ”ongelma”, kuin vahvuuteen sairastuminen. Ollaan liiankin itsenäisiä. Olen miettinyt itse, miksi vedän puoleeni miehiä, jotka ripustautuvat minuun. Olen juuri ollut kaltaisesi itsenäinen nainen. Kun pääsin lopulta ytimeen tuossa pohdinnassani, niin tajusin että jokainen parisuhdehan tähtää tasapainoon. Eli superitsenäinen vetää puoleensa ripustautujaa – kummatkin on epäterveellisiä malleja. Samalla tavalla toisiaan vetävät puoleen esim. dominoiva – alistuja, hiljainen – puhelias, vetäytyjä – läheisriippuvainen jne. Toki nuo mallit eivät ole aina kovin selkeästi nähtävissä edes ulkopuolisille, eli aina ei ole se ns. pahin skenaario kyseisistä esimerkeistä. Mutta itse olen nyt pikkuhiljaa oppinut sen, että toisen rakastamiseen kuuluu myös se, että uskaltaa olla heikko ja tarvitseva, sitä minä en ole uskaltanut aiemmin olla. Rakkaus on heittäytymistä, ja oman haavoittuvuuden näyttämiseen kuulluu myös noiden puolten näyttäminen. Tällaista keittiöpsykologiaa täältä 🙂
p.s Ihania kuvia reissusta!!
Todella mielenkiintoinen kommentti ja hyvä oivallus! Kiitos tästä. 🙂
Kaikki kirjoittamasi on niin totta, joten mitäpäs siihen muuta lisäämään. Täällä ollaan ainakin ”reippaita tyttöjä” eli tosiaan avun pyytäminen on hankalaa ja ylipäänsä sen näyttäminen että on haavoittuvainen. Toisaalta tässäkin asiassa tuntuu tapahtuneen muutosta terapian myötä ja jotenkin uskallan rohkeammin olla heikkokin. Ja rakkaus on ehdottomasti heittäytymistä ja itsensä haavoittuvaiseksikin asettamista.
Ja kiitos, oli kyllä niin ihana paikka ja maisemat!
Kiitos Jutta mahtavista kirjoituksista. Tämä kolahti, sillä ahdistun tuollaisesta ällötävästä kiintymyksestä kun mitään ei voida tehdä yksin. Onneksi olen löytänyt kumppanin joka on melko samanalainen, koen silti että hän kaipaisi enemmän yhdessä tekemistä kuin minä.. itse olen myöskin ollut ihan pienestä pitäen minä itse-tyyppi ja hyvin itsenäinen. Jostain se juontaa juurensa. 🙂 Itse olen miettinyt terapiaa kovasti, sillä takana on paljon läpi käytyjä asioita.. joskus toki olen psykologilla käynyt, mutta aina nämä asiat nostavat uudelleen päätään..
Kiitos sinulle, että niitä jaksat lukea! Niinpä, sama täällä. Vaikka sinällään läheisyydestä kyllä pidän ja tunteilusta niin silti ripustautuminen on jotenkin kovin ahdistavaa. Mutta jostain varmasti juontaa juuriaan. Tiedä sitten onko sitä, että jo pienestä pitäen joutunut ottamaan vastuuta ja siksi oppinut niin itsenäiseksi?
Ja terapia on kyllä oikeasti juttu jota lämpimästi suosittelen jos yhtään sille tuntuu! Todella loistava satsaus itseensä ja omaan hyvinvointiin.