Suhteeni ystävyyteen on muuttunut

Vaaleanpunaista ja rakkauden täyteistä ystävänpäivää jokaiselle! Päivän teeman mukaisesti haluan kirjoittaa ystävyydestä ja tällä kertaa siitä näkökulmasta, miten suhtautumiseni ystävyyteen on viime vuosina muuttunut. Pari vuotta sitten kirjoitin postauksen aikuisiän ystävyyssuhteista, jossa avasin hieman taustaani ystävyyden osalta ja kerroin mm. lukosta, joka minulla oli pitkään johtuen jatkuvasta luopumisen pakosta. Muutimme siis lapsuudessani paljon, mikä vaikutti kykyyni kiintyä ihmisiin ja näin jälkikäteen katsottuna, heijasteli tuo hyvin paljon elämääni etenkin siinä vaiheessa, kun muutin Helsinkiin ja aloin rakentamaan omaa elämää. En suhtautunut ystävyyteen kovin vakavasti ja ylipäänsä tunsin, etteivät ihmissuhteet ole koskaan pysyviä. Minulla ei siis ollut luontaista vastuuntuntoa ystävyydestä, eikä ajatusta siitä, kuinka ystävyys voisi kestää jopa ikuisesti. Tämä puolestaan näkyi tavassani toimia, joka oli itsekäs. Paljon hengailin myös ns. hyvän päivän tuttujen kanssa ja saatoin viettää aikaani ihmisten seurassa, joiden kanssa minulla ei ollut juuri mitään yhteistä. Rutkasti on siis muuttunut ja varmasti osittain ihan siitä syystä että minä olen muuttunut. Olenkin ihmissuhteiden suhteen nykyään vaativa, eli vaadin niin itseltä kuin ystäviltäni. Sanana vaatia kuulostaa aika raffilta, mutta selitän kohta tarkemmin, mitä sillä tarkoitan.

Kun nuorempana olin hengailija, joka vietti aikaa seurassa jossa oli hauskaa, mutta sisimmässä tyhjä ja ulkopuolinen olo – nykyään kartan tuollaista. En enää arvosta millään tavalla ”laajaa” verkostoa tai suurta ihmismäärää, joiden seurassa tehdä asioita, jos en koe oloani heidän seurassa turvalliseksi. Olen mieluummin vaikka ainoastaan yhden ihmisen ystävä kuin monen sellaisen, johon en luota tai jonka tiedän kääntävän minulle selän pahan paikan tullen. Mistä päästäänkin juuri tuohon vaativuuteen, eli vaikka aina ihmisten omistautuneisuudessa on eroja, vaadin tiettyjä asioita ystäviltäni. Näistä tärkeimpiä ovat tuki, rinnalla seisominen, ystävän puolustaminen, rehellisyys, aitous, ymmärrys, hyväksyntä ja ennen kaikkea lojaalius, joka on erityisesti itselleni korostunut. Samalla tavalla haluan olla näitä asioita ystävilleni ja etenkin ymmärtää erilaisia toimintatapoja. Toisaalta koen kuinka ystävyyssuhteessa tulee kyetä myös neuvomaan toista tai sanomaan aiheesta, mikäli toinen toimii moraalisesti väärin. Eli joskus ne suorasanaiset ohjeet tai jopa ystävän kyseenalaisesta toiminnasta huomauttaminen, ovat rakkautta.

Itselläni on neljä parasta ystävää ja sen lisäksi vielä useampi ystävä, joiden kanssa moni asia kohtaa, mutta sitten saattaa olla ihan olosuhteiden pakosta sellaista, ettei nähdä kovin usein. Koen tilanteeni tässä mielessä todella etuoikeutetuksi, sillä olen tosiaan ollut aikanaan elämäntilanteessa, jossa en olisi voinut kuvitellakaan elämääni useampaa ihmistä, joiden kanssa kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vaikka emme todellakaan ole ystävieni kanssa aina samaa mieltä kaikesta tai elä symbioosissa, yhdistää moni asia ja ennen kaikkea tunne molemminpuolisesta ystävyydestä. Erityisesti yksi ystävistäni on sellainen, jonka kanssa meillä on hyvin pitkälti samanlainen tunnemaailma ja tapa kokea ihmissuhteet, josta olenkin saanut paljon vertaistukea omien vaikeuksien keskellä. Toisaalta jokaisen ystävän rooli on tärkeä, eivätkä kaikki anna samanlaisia neuvoja vaikean paikan tullen. Kaikkeen vaikuttaa aina se oma persoona, ajatusmaailma ja suhtautuminen elämään. Joskus ihan jo pelkästään se että pyrkii ymmärtämään vaikka tilanne olisi itselle täysin vieras, tekee paljon. Itselleni merkittävintä on nykyään ystävyyden merkityksen ymmärtäminen, eli tietynlainen vakavuus ystävyyttä kohtaan. Ystävyyttä ei nimittäin voi polkea maahan mennen tullen, eikä ystävä ole jätesanko, johon kaadetaan kaikki roska. Vaikka ystävät tukevat toisiaan, rajansa kaikella – myös ystävyydessä tulee tunnistaa rajojaan kuten missä tahansa ihmissuhteessa.

Tässä kertakäyttöisessä maailmanajassa ei ole kovin trendikästä kiintyä ihmisiin tai kokea syvempää yhteyttä heidän kanssaan. Ehkä juuri tästä syystä haluan pitää kynsin ja hampain kiinni ihanista ystävistä, joita olen elämääni löytänyt, sillä vastaavan yhteyden saavuttaminen ei ole kovin helppoa. Huomaan itsekin tällä hetkellä olevani sellaisessa elämäntilanteessa, ettei voimavarat tai aika riitä uusiin ihmisiin tutustumiseen. Nyt jos elämääni tulisi joku, joka haluaisi hioa syvempää tuttavuutta, tuskin siihen kykenisin. En siis ole kovin vastaanottavaisessa sydämentilassa, vaan ennemmin päinvastoin. Elämässäni on aika paljon meneillään, jonka vuoksi mieluiten vaalin niitä jo olemassa olevia ystävyyssuhteita ja vaikka en ehkä sataprosenttista panosta juuri nyt kykene antamaan, toivon ystävieni ymmärtävän. Ehkä parasta ystävyydessä onkin se, kuinka myötäeletään toisen iloja ja suruja. Kun toisella menee hyvin, kyetään olemaan aidosti onnellisia ja puolestaan vaikeuksien keskellä lohdutetaan sekä pyritään ratkomaan yhdessä ongelmat. Yksin ongelmat tuntuvat huomattavasti suuremmilta kuin silloin, jos ne jakaa jonkun kanssa.

Loppukaneettina korostan ehdottomasti laatua määrän sijaan. Eli jos elämässä on edes yksi ystävä, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, on sitä hyvin rikas. Ystävyys ei ole koskaan itsestäänselvyys ja joskus elämä vie myös sellaisiin tilanteisiin, joissa ystävyys pääsee viilenemään. Ajattelenkin nykyään niin että toisinaan jonkun ihmisen ei ole tarkoitettu vaikuttavan elämässämme ikuisuutta, vaan hän on käymässä ainoastaan hetkisen verran. Ihmiset muuttuvat jatkuvasti ja mikäli toinen ei muutu samassa tahdissa tai kasva samaan suuntaan, saattaa tämä luoda liian suuren kuilun kahden ihmisen välille. Noissa tilanteissa on viisautta pysyä omalla polulla ja jos se ei sovi yhteen toisen kanssa, kannattaa luovuttaa sen sijaan että luopuu omasta kasvusta ja arvomaailmasta.

Onko teillä vastaavia kokemuksia siitä, miten oma suhtautuminen ystävyyteen olisi muuttunut vuosien varrella?